Multakasoja ja kipeät polvet

Möyrintä on aloitettu ja etenee näillä keleillä vauhdilla. Ryytimaa on perustettu, vielä puuttuu reunakivet ja kauniit rajaukset. Siihen sitten suunnittelemaan viljelmiä ja napsittavaa ensi kesäksi, nam. Iisoppia kaivataan, valkosipulit voisi kuulemma laittaa maahan jo nyt, rakuunaa ja salviaa, yksivuotisia yrttejä, auringonkukkia. Toivottavasti jänikset eivät syö kaikkea!

Mies kivesi eilen pientä patiota polvet kipeinä. Jaksoi sinnikkäästi paukutella erikoisen muotoisia ja kokoisia luonnonkiviä muodostelmaan, vaikka yleensä ei innostu sinnikkyyttä ja pitkäjänteistä hiertämistä vaativiin hommiin. Oli visio vain niin vahva, että jaksoi kumminkin ahertaa.

Vielä kun saisi perennapenkkiä kasvatettua, niin pääsisi istuttamaan sipulit ja siirtää liikaa rehottavat puskat. Taimisto on taas netonnut, ohi ajaessa mukaan tarttuu aina kaikenlaista. Nyt tarvittaisiin kamalasti maanpeittokasveja. Uskaltaako maahumalalle antaa pienen kaistalee valloitettavaksi, vai viekö se sittenkin koko pihan?

Syysmöyrintä suunnittelilla

Sitruunapuu sen sanoi: sitä suunnittelee jo tulevaa, vaikka voisi nyt nauttia nykyisistä kukkijoista.

Kesä meni ihmetellessä, elokuun loma reissuihin ja taloremppaan keskittyen. Kasvit kukkivat omia aikojaan enkä niille suuremmin ajatuksia uhrannut. Vasta nyt kun asterien kukinta alkaa hiipua ja vaahteran lehdet yksi toisensa jälkeen leijua maahan, aloin ajatella perennojen paikkoja ja kasvien istuttelua uudelleen. Eilen menin jopa puutarhaputiikkiin ja ostin halpoja taimia istutettavaksi. Vielä kun saisi pionipenkin ja lisää narsisseja ja sitten sen kasvimaan käännettyä ja...

Katse on tukevasti huomisessa. Joko minä tänään jaksaisin tarttua lapioonkin?

Lomalle

Viimeinkin alkaa hartaasti odotettu kesäloma. Vielä kolme tuntia töissä ja sitten vinkuu hippulat. Kissalle on hoitaja ja pyykit pesty, nyt vain kumijalka alle ja reissuun.

Puutarhani sai monen muun pihamaan tapaan heinäkuussa kunnon karaistuskoettelemuksen. Kuivuus tyssäytti tehokkaasti uuden nurtsin kasvun ja kukkasetkin olivat välillä hätää kärsimässä. Kastelin sinnikkäästi vain kukkapenkkejäni, nurmikon annoin pääosin olla. Puutarha-alalla toimivan kaverini mukaan kastelusta on enemmän haittaa, jos sitä ei tehdä kunnolla eli kastella maata kerralla 30 cm syvyydeltä saakka. Vähäisempi veden ruikkiminen saattaa aiheuttaa kuulemma sen, että juuret pyrkivätkin pinnimmäisiin kerroksiin, ja siten kuivuvat entistä herkemmin. Sovelsin tuota hövelisti kasvavaankin nurmikkoon, en suhannut kastelukannun kera pitkin pihaa ja näky lienee nyt sen mukaista... Ei se ruohonalku kokonaan kuollut, sen verran kosteutta pitävää savista maata tontilla on, mutta paikkaamaan joutuu siltä kuivemmalta laidalta. Muualta sitä saakin jo leikata ihan estoitta.

Naapuri julisti alkukesästä sodan lehtokotiloita vastaan. Kun vuohenputkipusikot olivat rajalla vastakkain, en minäkään kehdannut ihan toimettomaksi jäädä sillä saralla. Niitin penkat talosta löytyneellä vanhalla sirpillä ja keräsin neljännesämpärillisen nilviäisiä. En tiedä onko noita nyt riesaksi asti, lähistöllä on villiniittyjäkin, jossa nuo joutavat paremmin rehottamaan. Enkä toistaiseksi ole havainnut, että olisivat luvattomasti tuhonneet kasvejani. Ehkä vuohenputket maistuvat toistaiseksi paremmilta :) Mutta parempi kai tehdä edes jotakin, jos näistä sittenkin olisi tulossa oikea riesa.

Kesä etenee

Onhan se hieno fiilis, kun ihan itse siemenestä kasvatettu kukanplanttu päättää kukkia. Ja jotkut vielä runsaastikin! Hienoa on se. Tosin niitäkin riittää, jotka hädin tuskin sinnittelevät hengissä.

Alkukesästä katselin perennapenkkiäni vähän nyreällä naamalla: olihan siellä kukkiakin, mutta kaikki olivat SINISIÄ. Akilleiat, lehtosinilatva (tietysti), orvokki (sininen, ei violetti kuten piti), raunioyrtti. Ei ole lempivärini, vaikka joissakin kukissa onkin kaunis. En vain halua siitä vallitsevaa yleisväriä, joten penkki tuntui ihan vieraalta siinä kokosinisessä asussa. Onneksi tuli sormustinkukkaa ja kaunokaista (?) punertamaan. Samalla se sinisyyskin lakkasi häiritsemästä ja kykenin nauttimaan kukkien kauneudesta ihan sellaisenaan. Sitten ensivuonna voisin peräti suunnitella istutuksia, johan tässä on jo muutama asia opittukin mokien kautta.

Varjoliljat kukkivat parhaillaan komeasti. Kaikkialla muualla paitsi kukkapenkissäni: sinne siirtämäni sipulit eivät edelleenkään voi hyvin ja kaksi kolmesta taitaa olla kuoleman kielissä. Nostin ne ylös: olivat kovin keveän oloisia, irtosipuleita lähti tosi helposti ja mätääkin löytyi. Ehkä penkki oli sittenkin liian märkä? Mitähän pitää tehdä toisin, jos kaivan syksymmällä syreenipuskassa lymyilevät parikymmentä kukkivaa sipulia ylös ja siirrän ne muualle? Se ei tunnukaan enää ihan niin helpolta hommalta.

Pihasuunnitelma

Puutarha.netin mukaan hätäilyni karvaisista varjoliljan nupuista oli turhaa, niitä vain välillä on ja sillä siisti. Hyvä, poistui sekin pelko. Enää murehdin niitä yksiä viihtymättömiä viikareita. Luultavasti penkki on kosteampi kuin mihin vanhukset ovat tottuneet ja sipuli hämmentyi siitä syystä.

Eilen puutarhaani kiertäessä huokailin taas tekemättömiä töitä. Aktiviteettejä on niin, ettei aina vain ehdi lapion varteen eikä hommat edisty. Kaverini tekemä hieno suunnitelma puutarhastani ei vieläkään ole realisoitunut kuin pieniltä osin, mutta edelleen jaksan sinnikkäästi uskoa, että tästä vielä joku päivä ollaan ylpeitä. Patiota varten on raahattu kiviä naapurin räjäytystyömaalta, kiva kasvimaa odottaa kääntämistä, pensaiden sijoittelu on suunniteltu, paraatiperennapenkkiä varten harjoittelen parhaillaan sijoittelua ja hoitamista. Piha on vielä hajanainen ja myllätty, mutta pikkuhiljaa uskon että siitä tulee oikein söpö ja pörheä. Sitten joskus.

Pettymyksiä

Nitistin viime viikolla yhden liljakukon. Yäh, olihan se kaunis kuin mikä, mutta olin lukenut epaton tekemisistä sen verran ikäviä juttuja, ettei säälittänyt yhtään reppanan kohtalo. Varjoliljojani on vieläkin villinä pitkin poikin syreenipuskiani, joten konttailin hädissäni pusikossa ja etsin tuholaisia lisää. Ei näkynyt, toivottavasti riiviö ei ehtinyt munia minnekään.

Mutta jos liljakukon toukka syö lehtiä, niin kuka kurja on sitten tahmannut osan varjoliljojen nupuista johonkin ihme härmään? Kunpa olisi kuvia, joidenkin liljojen nuput ovat kokonaan jonkin valkoisen seitin peitossa. Pitäisikö tästä huolestua? Mikä nämä kukat pelastaisi? Onneksi terveitäkin on, joten kyllä minä ensi kuussa kukkiakin saan.

Suurimmat keväällä siirretyt varjoliljat eivät voi hyvin. Kasvu tyssäsi jossain vaiheessa ja nyt lehdetkin kellastuvat. Onkohan penkki niille liian kostea? Näidenkin nupuissa on härmää, mutta se ei taida olla kellastumisen syy. Taidan kaivaa sipulit ylös taas kaikesta huolimatta, eiväthän vain ole mätänemässä tai jotain. Kurjuutta! Näiden piti olla sen penkin komistukset!

Arovuokko, särkynytsydän ja rohtoraunioyrtti sentään kukkivat kauniisti. Uuteen kasvupaikkaansa totutteleva rhodo aloittelee runsasta kukintaa ja raparperikin piti saamastaan lannoituksesta ja vihertyi kauniisti. Syreeniaita kukki aivan tajuttoman runsaasti ja koko tie tuoksui kesältä. Että en minä sentään aivan kaikkea ole onnistunut ryssimään, vaikka varjoliljojen kohtalo surettaakin.

Mysteerikukista

Jäin miettimään niitä tunnistamattomia perennoja, ne kun alkavat yksi toisensa jälkeen kukkia. Tiedän, että kukkapenkissäni majailee suopayrtti, palavarakkaus, jalokallioinen ja elokuunasteri. En vain tunnista niitä vielä, mutta eiköhän nimilappuja löydy kunhan kukinnan aika tulee. Suopayrtti on kuulemma leviävää sorttia, sitä on epäilemättä siinä revohkassa, joka eniten valtaa pienellä perennapenkilläni alaa. Koitan kannustaa sormustinkukkaa pinnistelemään aurinkoa kohti sieltä rehottavien kilpakukkien alta, raukka on jäämässä puskan alle.

Sain äidiltä kurjenmiekkoja, sellaisia komeasti kukkivia, matalia tummansinisiä. Saksankurjenmiekka? Epäilen, että penkissäni on jo keltaisiakin maatiaisiiriksiä, mutta se selvinnee myöhemmin. Itse asiassa luulin, että minulla on kahdenkin sorttista keltaista, mutta nyt toinen puska on paljastunut paljon kapealehtisemmäksi. Nuppujakin tässä arvoituksessa on, sellaisia sinipunaisen näköisiä toistaiseksi. Yksi nuppu per kukanvarsi. Jännityksellä saa tämänkin avautumista odottaa, mitähän sieltä oikein tulee? Onko se kukka kurjenmiekka ensinkään? Kesästä tulee jännittävä :)

Kitkeminen alkaa

Taisin mainita aiemmin jotain luontoäidin hoitamasta kastelusta ja sitähän tässä on viime päivinä riittänyt, tattis vaan. Auringonkukkan taimet ovat ainakin saaneet osansa ja vähän ylikin.

Kaikki kasvun alkuun päässyt alkaa rehottaa oikein mukavasti, särkynytsydän tekee nuppuja, mysteeriperennat (ne joita en ole vielä tunnistanut) valtaavat alaa (pihkura, taisin tehdä mokan nr.1 ja istuttaa ne liian tiheään) ja jopa se aralta näyttävä rohtoraunioyrtti väsää nuppuja, hyvä hyvä! Raparperikin oli ruvennut pukkaamaan nuppua ylös, vaikka lehtiä on hädin tuskin kourallinen auki. Ihme epeli! Raa'asti nappasin nuppusen pois, kyllä minä nyt ainakin yhden piirakan verran haluan varsiakin ennen kuin sallin raparperille kukinnan.

Kukkapenkkiin on tullut paljon muitakin sirkkalehtiä kuin minun istuttamani. Nyt se sitten alkaa se rikkaruohojen kitkeminen. Että minä vihasin sitä hommaa pienenä, kun ei porkkanan taimia erottanut turhakkeista. Ainakin tontilla joka nurkassa rehottavan vuohenputken haluan pitää kaukana kukista, se tuntuu olevan täällä hirveän sitkeä leviäjä. Juolavehnääkin olin penkissä näkevinäni, vaikka muualla en ole tuota vielä tavannut. Noh, vielä on intoa riittänyt kyykkiä noukkimassa viattoman näköisiä sirkkalehtiä autuaammille kasvumaille, en ainakaan vielä anna periksi. Edes vuohenputkille.

Matalaliitoa

Hetken verran on elämä niin paljon kiireitä täynnä, ettei ehdi edes pikkupuutahraa ihailla. Tai hoitaa. Olen näemmä taas tappanut taimia. Niinpä niin, kasvit pitäisi mahdollisimman pian saada minun kastelukannuni alta luontoäidin hoitoon, niin niillä raukoilla olisi edes jotain toivoa. Mutta joka paikkaan ei voi revetä, joten pakko on jättää kukkapenkit vähäksi aikaa ja kiitää muualla. Taidan aloittaa yrttimaani perustamisen sittenkin ostotaimilla.

Omenapuut alkavat kukkia. Ne osaavat sentään olla ihanan kauniita ilman minun hoivaani. Hienoa! Enkä olisi uskonut, että narsissien kukinta kestää näin pitkään. Muita ilonaiheita ovat kasvuaan jatkavat raparperi, särkynyt sydän ja kultapallot. Niitä ei näköjään hetkauta muutaman sadan kilometrin matkustelu kesken kevään :)

Kissa-parka, senkin hoito on ollut viime päivinä lähinnä hätäistä silittelyä ja ruokakupin täyttämistä. Ehkä huomenna olisi aikaa viedä paheksuva karviainen ulos haistelemaan syreenejä.

Nuppuja!

Puolitoista viikkoa toukokuuta lipui ohi ja maailma on aivan toisenlainen paikka kuin vielä hetki sitten. Lehtiä! Vauvaruohoa! Aluskasvillisuutta! Ruohonleikkausta! Kesä! Tai ainakin muutaman päivän ajan oli sellainen melkein kesä, sitten taas tylytettiin koleahkommalla kyydillä.

Tanskassa sää oli sama kuin täällä, mutta kasvit olivat karanneet ainakin kuukauden etumatkan verran eteenpäin. Syreenit kukkivat, tuomien kukinta oli ohi, parvekkeet kukoistivat kaikenlaisia vihreitä. Keväällä nämä erot tuntuvat hurjilta lyhyilläkin matkoilla.

Arovuokoissani on nuppuja, olen niistä hurjan iloinen. Kuukausi sitten siirretty ja nyt jo kotiutuivat noin hyvin. Syreeniaitani on näköjään toipunut vuoden takaisesta suursiivouksesta ja nuppuja on tullut paljon. Tuoksuvaa kesäkuuta odotellaan.

Ja tosiaan, se uutukainen kylvetty nurmikkokin on alkanut vihdoin itää. Pientä vaaleaa nurmikonpoikasta pukkaa paljon, mutta huh, olinko kylvänyt sen noin epätasaisesti? No, paikkaillaan sitten aikanaan jos tarvetta on, tämähän oli ensimmäinen harjoitelmani tätäkin lajia.

Syöppö puutarha

Kaikki kassilliset purettu ja istutettu, humps vaan pikkupuutarhani söi kaikki taimet ja tuntuu, ettei missään näy. Syyhyttäisi kovasti tehdä lisäksi sissi-isku lähimpään taimistoon ja vaihtaa tili taas taimiastioihin, niin monta hyvää nurkkaa pihalta vielä löytyy, perennapenkissäkin taitaa vielä olla tilaa.

Vaan mitä laittaisi pimeimpään varjoon lumenluontipaikan alle? Mikä ihmeyrtti voisi siellä selvitä hengissä?

Nyt Peukku pakkaa laukut ja käy katsomassa, miltä kevät vähän etelämpänä näyttää. Jutustelua jatkan viikon kuluttua. Hej då!

Kassialmana

Noin nelivuotias pojanviikari oli jäämässä junasta Pasilassa.
- Minä jään tässä ja tulen sitten kävellen.
- Taitaa tulla kävelymatkalle pituutta aika lailla, jos ajattelit kävellä Pasilasta Itäkeskukseen.
- No ku muutkin jää. Kato toikin täti jolla on noin kauheasti kasseja. Mitähän niissä kaikissa on?
- Niissä taitaa olla kukkia.
- En usko.
- Kato tuoltakin pilkottaa jotain vihreää. Kukat on pakattu sanomalehtiin. Niitä viedään uuteen kukkapenkkiin.

Tämä kassialma kävi viikonloppuna auttamassa äitiä talon paketoinnissa ja palasi mukanaan särkynytsydän, kultapalloja, viittä vaille kukkivia narsisseja, kevätesikkoja, kevätvuohenjuuri, mukulaleinikki ja kurttuista ensilehteään aukova raparperi. Unohdinkohan jotain? Joka tapauksessa uutta istutettavaa riittää taas. Keltaisia kukkia minulla ei tainnut vielä ollakaan, sikäli kun tiedän.

Varapenkkiin kasvamaan siirretyt varjoliljantaimet ovat nuupallaan. Eivät tainneet pitää siitä, että niitä siirrellään kesken lehdenkasvatuksen. Mutta minkäs teet, ilman lehtiä ei olisi sipuleita nurmikolta löytänyt, joten pakkohan niitä oli kaivaa kesken kasvun. Saa edes jostakin leikattua nurtsin ensi kesänä, kun nyt näitä potentiaalisia kaunokaisia osaa jo varoa. Milläs minä nyt saan ne pysymään hengissä? Pitänee ensiavuksi ainakin nyppiä heinät pois taimien ympäriltä.

Onneksi täällä vihdoin sataa. Kastelujärjestelmiä kun ei meillä ole ja uusi nurmikko ei ole vieläkään osoittanu mitään itämisen merkkejä. Jospas kosteus auttaisi. Alkaa nyppiä tuo ainainen rapa pihalla.

Kompostointi

Kas tästä jokapuutarhurin sivuharrasteesta minulla on jo vuoden kokemus.

Hommattiin ensin ruoanjätteitä varten sellainen turkkasen kallis pikalämpökompostori. Vaikka talous on vain kahden hengen kokoinen, on vekotti käynyt ihan mukavan lämpimänä ja syönyt suihinsa jopa viime syksyn suuuuren mätien omenien lastin. Olihan se aluksi kuiva ja täynnä kärpäsiä, sitten otin opiksi ja kastelin liian märäksi ja haisevaksi, jonka jälkeen unohdin muutamaksi viikoksi hoitamatta ja kääntämättä, jolloin se kylmeni ja pysähtyi. Sattuihan niitä. Mutta oli se sittenkin helppohoitoisempi kuin aluksi kuvittelin, kunhan oppi näppituntumalta pitämään kuivikkeen ja märkyyden jotenkin balanssissa. Uskomatonta miten pieneksi suurikin jätekasa voi mennä! Eikä lihaisakaan jäte todellakaan haise, jos kompostori vain toimii. Tykkäsin oikeastaan hoitaa kompostiani, syöttää sille kaikenlaisia herkkuja ja pitää se tyytyväisen lämpimänä ja kuohkeana.

Vaan eipä mokoma jaksanut puksuttaa koko talvea, jäätyä paukahti se sittenkin sydäntalvella. Taisi olla syksyllä liian täysi ja loppuunkäynyt, olisi sittenkin pitänyt tyhjentää se välissä. Keväällä se lähti sitten vauhdilla käyntiin ja puhelsi höyryävän kuumana monta viikkoa. Aina meni prillit huuruun kun kannen aukaisi ja yritti huhuilla mitä mikrobeille kuului :)

Aika pikaisesti kävi edelliskesänä ilmi, että totta maar me tarvitsemme vielä toisenkin kompostorin puutarhajätteitä varten. Lehtiä tulee meidänkin pikkutontillamme PALJON ja pikakompostorin muhut pitäisi jälkikäyttää. Siispä kyhäsimme sellaisen ja hupsis, sehän täyttyi syksyn lehtisadosta oitis äärimmilleen. Oho, noinko paljon niitä tulikin... Talvellahan tuo ei ehtinyt juuri käymään, vähän sentään painui kasaan, joten tuumiskelen tässä mielessäni, josko vielä kolmannen laittaisi puhisemaan nurkkiin... On ne niin kivoja lemmikkejä :)

Keväällä tyhjensin ruokaisampaa kompostiani kottareihin ja kiikuttelin upouuden kukkapenkkini luo. Siellä menikin sitten sormi suuhun: eihän minulla ollut harmainta haisua kuinka paljon tuota mouheaa tuotetta sopii neitseelliseen penkkiin kipata. Jos laitan liikaa, kukkaset tikahtuvat ravinteisiin ja jos liian vähän, jää ravinteet vähiin. Kuinka kauan kestää, että oppii tämän annostelun fiilispohjalta?

Tykkäämisistä

Jännää on sekin miten eri kasveihin suhtautuu. Jotkut ovat ehdottomasti hyi-yäk-ei-ikinä-meille -osastoa, useimmat mukavia ja sitten on niitä ihan ihquja, joita olis pakkopakko saada jonnekin omaan nurkkaan muhimaan. Mistä lie johtuvat nämä mieltymykset, mutta hymyilyttävän välittömiä reaktiot vielä ovat. Onkohan tämä sitä regressiota? Että kun kasveihin ei pariin kymmeneen vuoteen ole ollut sen kummempia tuntemuksia, aloittaa emootiokeskus siitä mihin edellisen kerran jäätiin, eli lapsen kengissä ollaan jälleen :)

Päällimmäisenä on mielessä tietty kaikki ne vanhat kukkaset, joita mumman ja mummin pihoilta löytyi. Uusimmista jalokkeista en ole niinkään kiinnostunut, ainakaan vielä, onhan talommekin vanha ja jotenkin tuntuu, että ne iäkkäät maatiaislajit sopisivat sinne kaikkein parhaiten. Semminkin kun tavoittelen vielä jollakin epämääräisellä tavalla melko helppohoitoista pikkupuutarhaa, jossa on vaivatta viihtyviä, kestäviä kasveja, jotka saavat rehottaakin.

Vanhaa ja alkuperäistä kasvustoa puutarhassa ei kovin paljoa ole. Piha on tietysti kokenut saman kuin niin monet muutkin vanhoilla pientaloalueilla, eli tontti on jaettu ja osa puutarhasta jäi sinne rajan taa. Näin sanottiin hellät hyvästit kolmelle vanhalle omenapuulle, marjapuskille (oli vadelmiakin, snyf) ja rasitetien alle jääneelle jumalattoman kauniille, noin 80-vuotiaalle pikkutammelle. Se tammi riipaisi eniten, se kun oli vielä kantatilan puolella, mutta minkäs teet kun ei näillä postimerkkitonteilla kerta kaikkiaan voi sijoitella teitä kasvillisuuden mukaan. Jäljelle jäi vielä kaksi omenapuuta, joista toinen on kaunis kuin koru, mutta hellän harvennuksen tarpeessa. Puutarhaa on luultavasti ainakin viimeiset 20 vuotta hoidettu vain ajamalla nurmikko silloin tällöin, joten kukkia ei paljon ollut: sinivuokkoa talon vierellä, pystykiurunkannusta (löysin tällekin nimen viime viikolla, hih) vähän joka paikassa, harvoja krookuksia ja tulppaaneja siellä täällä. Yksi kärsinyt rodopuska löytyi aurinkoisesta heinikosta (!) , tien puolella on monta kurittomasti levinnyttä syreenipuskaa. Sokerina pohjalla kuistin nurkalla kasvoi jokin outo ja kaunis sinipunainen turbaanikukka: sehän on varjolilja! Jonka villiintyneitä taimia puski keväällä joka nurkasta, nurmikoltakin ja syreeniaidan tummista uumenista. Muistanpa jyränneeni ne oudot kasvit viime vuonna ruohonleikkurilla... Suikeroalpiakaan ei ole tarvis raahata taimistolta saakka, sitä riittää koko tontin alalla ihan omasta takaa.

Opettelua ennen kaikkea

Sain viime viikonloppuna eräältä etäiseltä tuttavalta säkkikaupalla perennataimia. Juostiin pitkin kokeneemman konkarin valtavaa, riemastuttavan inhimillisen näköistä puutarhaa ja naksittiin lapiolla paakkuja pussiin. En tietenkään pysynyt laskuissa, että mikä oli mitäkin, kotona minulla oli läjä taimia ja lista kukkien nimiä, mutta yhteys taimien ja nimilista välillä puuttui. No, onpahan sitten jännitystä kun odottelee, että minkä näköisiä tulijoita sieltä mullan seasta tupsahtaa.

Tutkailin sitten netistä tietoja näistä listan kasveista. Unikko ja akileija sentään olivat tuttuja, suopayrtti ja rohtoraunioyrtti tuntemattomampia, lehtosinilatvastakaan en ollut koskaan kuullut. Arovuokko näytti ihanalta! Jättipalsamin kohdalla tuli ryppyjä otsalle: sehän mainitaan samassa lauseessa jättiputken ja lupiinin kanssa esimerkkeinä ongelmallisista vierasperäisistä rikkakasveista. Huh! Sinänsä nätin näköinen kukka, mutta maine hirvitti sen verran, että nyps vaan, tein ensimmäisen perkauksen uuteen perennapenkkiini kaksi päivää istuttamisen jälkeen. Meni sekin neitsyys. Onneksi muistin, missä sitä viikaria oli tulossa.

Perennojen ihmeellisyys

En aluksi tiennyt, mitä puutarha-alan kaverini tarkoitti suositellessaan vanhan talomme pihaan sopivia perennoja. Outo sana lausuttiin niin luontevan itsestäänselvästi, etten hoksannut edes kysyä mikä se semmoinen perenna oikein oli. Vasta myöhemmin sain suomennoksen: Kukkapenkkiähän minulle ehdotettiin, semmoista missä on niitä lapsuuden kukkia.

En koskaan ole pitänyt itseäni minään viherpeukaloihmeenä, ja ihan syystä. Ikinä en ole kasveja kunnolla tunnistanut enkä saanut kodinonnea viihtymään viikkoa pidempään. Mutta nyt muistan elävästi, miten tärkeää oli pienenä seurata pionin nuppujen aukeamista, ihastella unikkojen ihanaa väriä ja sitä hauskaa samettikuviota siemenkodan päällä, tutkia kuinka kimalainen katoaa kokonaan uppeluksiin ukonhatun kukkaan ja mittailla kuinka monta kertaa minua korkeammalla kultapallon kukat heiluivat. Viis kukkien nimistä, niiden seuraaminen on ollut pienelle ihmiselle elämys. Ja siksi oman perennapenkin perustaminen on nyt hirmuisen innostavaa puuhaa, tahdon uudelleen ihastella pionin nuppujen pyöreyttä ja akileijan kiehtovaa kukkaa. Ja kyllä minäkin jo osaan käyttää perenna-sanaa aika sujuvasti.

Kannamme multaa

Paljonko vuoden käynyttä kompostia voi aloittelevaan pikkuruiseen perennapenkkiin laittaa? Miten sijoittelen varjoliljat ja sarviorvokit ja juhannusruusut sopuisasti varjoisehkolle tontille? Kuinka pelastan yrttitaimeni jäniksiltä? Mikä on tuon sinivuokon kanssa nurtsilla kukkivan violetin pikkukukan nimi? Onko voikukka paha?

Niin paljon kysymyksiä, kun kaupunkilainen sai oman pikkutontin ja 600 neliötä vihervaltakuntaa. Yllättäen siitä voikin innostua hirveästi, vaikka sisällä ruukkukukat kuolevat huolimattomaan hoitoon. Mutta ulkonahan kasvit ovat vähän luonnonkin armoilla: taivaalta saattaa vaikka sadella vettä, jos itse kastelun unohtaakin, maassa voi olla ravinteita omastakin takaa ja aurinko mollottaa suoraan taivaalta takuulla paremmin kuin piskuisen ikkunan raosta sisällä kalpeneville ruukkukukille. En kannakaan vastuuta kasvien hyvinvoinnista ihan itse, kukintojen loistokkuus ei ulkona olekaan ihan pelkästään minun omasta peukustani kiinni. Vastuutonna on mukavaa :)

Että kun oli ostettu harava, lapio ja oksasakset, uskaltautuu tämäkin aloittelija pihamaalle ihmettelemään. Tästäkö se kukoistus lähtee?

Eilen opin senkin, miksi puutarhatöitä pidetään ihan varteen otettavana hyötyliikuntamuotona. Pikkuisen kukkapenkin kääntämisessä ja mullittamisessa tuli hirmuinen hiki ja happikin meinasi loppua. Kompostin kääntäminen ei sekään tuntunut kovin keveältä hommalta, saati sitten pihakivien kanniskelu paikasta toiseen. Tarttis lisää habaa. Menisinkö tänään kääntämään kasvimaan?