Kaamos

Kannatan lämpimästi kellonaikojen pysyvää siirtoa kesäaikaan.

Nämä tunnin siirrot sinne tai tänne puolivuosittain eivät ole minulle erityisen hankalia, vaikka keväällä kitisenkin varastetusta yöunesta: reissaanhan minä sujuvasti eurooppaan työn takia muutamia kertoja vuodessa, eikä se nyt koskaan mitenkään ylivoimaista ole ollut, vaikka iltaisin haukotus tuleekin kollegoja aikaisemmin. Saanpahan kerrankin nauttia aamu-unista kunnolla tai näytellä aamuvirkkua. Talviaikaan siirtyessä ylimääräistä tuntia ei oikein havaitsekaan: iltavirkkujen tapaan oma luontainen vuorokauteni taitaa olla normaalistikin pidempi kuin 24h.

Syy mielipiteeseeni on valon määrässä. Lokakuun lopussa tuntuu kuin päälle jysäytettäisiin pimennysverhot. Ilta-aurinko ja illan valoisat tunnit peruutetaan, tästä eteenpäin valoa voi nähdä vain viikonloppuisin ja arkena työhuoneen ikkunasta. Muutoin vaelletaan säkissä aamusta iltaan. Ja se tuntuu hirvittävältä. Oman pihan myötä ulkoilman merkitys on korostunut ja nyt kun pihalla ei pimeyden takia halua tai voi enää puuhastella, vaikuttaa pimeys entistäkin vahvemmin mielialoihini. Tätä ei suklaakaan paranna, vaikka joulun tryffelikausi hiukkasen lohduttaakin. Märkä, sateisen kolakka, musta ja mutainen etelän talvisää on piinaa. Herättäkää minut maaliskuussa, kun päivä alkaa taas olla inhimillisen pituinen.