Vesijuttuja

Tämän kesän väri on ruskea. Nurmikolla, syreeniaidassa, kasvien lehdillä, uuden nurmikon kylvöksillä, härmänä kukkien lehdillä. Ruohoa en uskaltanut leikata sitten juhannuksen, ja nyt ne muutamat sinnillä aurinkoon kurkottavat rikkakasvit ovat tehneet kulottuneesta kentästä epäsiistin pöheikön.

Ensi vuonna uudestaan. Tänä kesänä meni niin paljon pieleen.

Ruusukuume

Nälkä kasvaa syödessä.

Nyt minusta tuntuu ettei piha ole täydellinen ennen kuin siellä on köynnösruusu kiipimässä pitkin seiniä. Huoh. Minä kun ajattelin, että juhannusruusua vaativampaa Rosaa en vaivoikseni ota. Mutta kuistille kiipivä kukkameri olisi niiiiin hieno...

Niitä kuvia

Bittiavaruudessa saikkailleet kuvat ovat laskeutuneet. Tuntuu että näiden otosta on jo iäisyys.

Tässä varjoliljat ja palavarakkaus, onpa siellä pari idänunikkoakin. Nuo palavarakkaudet osoittautuivat aivan ihaniksi kukkijoiksi: kukkivat varmaankin parin viikon ajan kauniisti, varret olivat komeat ja tavoittelivat taivaita. Kunhan näille jaksoi kantaa vettä riittävästi, oli näky tosi komea. Nyt ne lopettelevat kukintaansa ja antavat tilaa myskimalvan ihanalle tuoksulle.

Rhodolle kävi tänä vuonna jotenkin köpelösti. Kukintoja oli paljon, mutta nuput eivät sitten koskaan avautuneet. En tiedä johtuiko moinen väsähdys kuivuudesta, yritin kyllä tännekin ähertää sitä vettä kannutolkulla. Toivottavasti ensi vuonna onnistaa paremmin. Viime syksynä puskan vierustoja myllättiin aika paljon ja erityisesti kasvi tuntui ottaneen nokkiinsa viereen mätetystä uudesta mullasta, taisi kalkkipitoisuus olla liikaa. Kevään lannoitus auttoi, mutta tuo kukinta jäi viittä vaille.

Sitten iloisempia ylläreitä: jo kuolleeksi luulemani kärhö heräsi henkiin! Lehtipienokaisia ilmaantui jo rutikuivan näköisiin oksiin ja toistaiseksi ovat siellä pysyneet. Ehkä saan sittenkin pitää tämän.

Tappajaiset

Kuivaa on edelleen. Nyt tuntuu, että kasvit huutavat vettä entistä tiheämmin. En ole kaivoveden pintakorkeutta seurannut, mutta luulisin että maapohjasta alkaa vähäinenkin vesi huveta. Oispa letku, niin ei tarttisi näitä ämpäreitä raahata alvariinsa. Onhan tuon käsipumpun kolskuttaminen ihan romanttista ja ekoa sinänsä, mutta mitähän naapurusto tykkää, kun sitä ilta toisensa jälkeen laulatetaan pitkään ja hartaasti. Vaan tuleehan tuosta sentään sitä hyötyliikuntaa. :)

Nyt olen sitten tutustunut inhaan Liljakukkoon muutenkin kuin satunnaisia aikuisyksilöitä nappaamalla. Piipahdettiin mummolan kesäparatiisissa ja ihastelin siellä kukkivaa ruskoliljapenkkiä. Alkuperäiset sipulit ovat kuulemma vaarin (s.1919) äidin istuttamia. Komeita olivat, vaikka mummi murehtikin, että jokin niitä nyt vaivaa, ovat normaalisti vielä hehkeämpiä. Ja mitä löysinkään kun kyykistyin tutkimaan kasvustoa lähemmin: aivan lohduttomasti niitä elloja ruskeita limakasoja lehtien alla, monia lentäviä turilaita päivää paistattelemassa niiden päällä. Siinähän se ilta meni murhia tehden, kun kävin kaikki liljapuskat läpi ja surukseni löysin varsin monilukuisen populaation jokaisesta, myös nuppujaan kasvattavista tiikerinliljoista. Kohta yhdeksättä kymmenettä käyvä mummini ei jaksa kykkiä noita inhotuksia listimässä, joten pelkäänkin tässä miten mahtaa noiden vanhojen liljojen käydä. Toivottavasti ne selviävät! Suru tulee jos noin vanhaa kantaa olevat kukat kuolevat jonkin inhottavan tuontihyönteisen takia.

Oma kasvitarha alkaa tuottaa satoa: raparperiä on syöty hyvällä halulla ja rucola on osoittautunut erinomaiseksi viljeltäväksi. Ihanaa aloittaa aamu piipahtamalla aamiaspöytään kasvimaan kautta.

Olin ottanut iloksenne kuviakin kukkivista varjoliljoista ja palavarakkaudesta (miten hitossa tuo nimi edes oikeaoppisesti taivutetaan?) ja muista, mutta digikuvat seilaavat vielä muissa bittiavaruuksissa enkä ole saanut niitä ladattua tänne. Ehkäpä ensi kerralla!

Viimeinkin vettä

Pitkään janotti kasvieni puolesta. Eilenkin kannoin ämpäritolkulla tätä perustarviketta pitkin pihaa nuupuneiden istutusten pelastukseksi, hätäilin ehtivätkö ne pirulaiset kaikki jo kuolla sinä aikana kun käväisin juhannusta juhlimassa muualla. Tänä aamuna kuuntelin ropinaa katolta hymyillen. Ehkäpä nyt on muutaman päivän kaivosulkeiset peruttu.

Motivaatiomietteitä

Samalla kun toimistotyöntekijän voimilla ja tekniikalla kampeaa suurta lehtikompostikasaa ympäri kesähelteellä hiki otsalla, tulee mietittyä sitäkin miksi tätä pihanlaittoa ylipäätään yrittää harrastaa. Voisihan sitä vaikka käyttää aikaansa jalkahoitoihin, joogaan ja lasimaalauksiin? Veneilyyn? Sen sijaan että piehtaroi mullassa ja murehtii pensasvauvojen vedensaantia ja rikkaruohojen elinoloja.

Minulle oli oman pihan saamisen myötä selvää, että sinne tulee monivuotisia kukkia. Niitä vain yksinkertaisesti kuuluu olla omakotitalon pihalla. Ja kukkia ihastellaan, kun ne suostuvat terälehtensä avaamaan. En aikaisemmin edes ajatellut asiaa, mutta nyt muistan kyllä miten innokkaasti pienenä seurasin unikon ja pionin nuppujen kehitystä. Jaksoin aina ihastella kurtturuusujen nuppujen kauneutta, vaikka petyinkin aina siihen resuisen oloiseen kukkaan kun se vihdoin avautui.

Minä taidan hakea pientä arjen estetiikkaa tällä puutarhoinnillani, en niinkään "jotain tekemistä vapaa-ajalla" tai "naapureiden häikäistystä loisteliaalla pihakasvustolla", en edes sitä kuuluisaa arkiliikuntaa. Pieniä elämyksiä kasvien parissa. Ehkä joskus yhtä ihania pihaoivalluksia kuin vaikkapa quulla tai Jaskalla. Mutta toistaiseksi pionin nuppujen odotus riittää minulle syyksi sinnitellä kuumissani sitä riivattua kompostikasaa ylösalaisin.


Kumma että niiden kukkien, yrttien ja vihreän pihan takia jaksaa puunata, mutta peilistä kajastavalle estetiikkahaasteelle ei riitä innostusta tehdä yhtään mitään. Onko se merkki siitä miten paljon puutarhaansa arvostaa?

Rehevää

Äkkiä tajuaa että vaikka kesä minun mielestäni on vasta alussa, on monien kasvien kukinta-aika hurahtanut jo ohi. Muistanko nyt loppukesän ajan saksankurjenmiekan kukkien syvät värit kun kastelen jäljelle jääneitä varsia? Olisiko pitänyt talven iloksi kuvata se parempi omenapuu kukkien peitossa, miten kaunis ja valkoinen se oli. Särkynytsydän on aloittanut lakastumisen. Osasinko varmasti nauttia narsissien ja tulppaanien pitkästä kukinnasta riittävästi? Kauanko muistan miltä tuntui ihastella kulleron ensimmäisiä kukkia?

Näin se menee. Kierto. Nyt nautitaan siperiankurjenmiekan hervottomasta kukinnasta, keltakurjenmiekan ensimmäisestä kukinnasta, odotellaan unikon nuppujen avautumista, ihastellaan arovuokkomerta, hämmästellään miten nopeasti loppukesän perennojen varret kasvavat ilmojen lämmettyä. Miten vielä muutama viikko sitten paljas kukkapenkki voikin näyttää nyt niin mahdottoman ylitsevuotavan rehevältä? Kasvu on ihmeellistä.

Naapurini kommentoi rehevää penkkiäni ja voivotteli kuinka täynnä se on. No onhan siinä toki muokattavaa kyllä, ensimmäisessä perennapenkissäni ikinä. Orvokit hukkuvat isompiensa alle ja elokuunasteri näyttää pensaalta, lehtosinilatva ja ukonhattu on istutettu naurettavan lähelle toisiaan, anopin gladioukset eivät pituuskasvussa pärjää suopayrtille, mutta toisaalta, minähän pidän rehevästä tyylistä, enkä oikeastaa halua että kukkapenkki näkyy kasvien alta.

Rehottakoot! Kunhan kukat voivat hyvin! Ei minun pihani tarvitse näyttää siltä, että hallitsen itse koko valtakuntaa itsevaltiaan kaikkivoivalla mahdilla, minähän vain koitan antaa kasveille mahdollisuuden näyttää mihin ne kykenevät, en minä määrää miten ne elävät. En.

Mikä tappaa liljat?

Tässä on nyt pari kuvaa tuhoutuneista varjoliljoista. Osaako joku sanoa onko syyllinen jokin virustauti vai ötökkä? Etsin netistä kuvauksia liljakukon toukkien tekemistä tihutöistä, mutta sellaisia limaisia epeleitä ei lehtien alta löytynyt.

Tässä eri tuhoasteella olevia varsia. Lehdet tulevat ensin laikukkaiksi, sitten koko kasvi alkaa hiljalleen kellertää ja veltostua.

Positiivisia asioita: On perjantai, säätiedotuksessa on luvattu lämpenevää. Jip jip.

Talkoovoimin

Naapurusto liikkuu pihallamme sudit, purkit, porakoneet ja sirkkelit kainalossa. Ollaan yksissä tuumin jo viikon verran loihdittu laudoista, maalipurkeista ja ruuvilaatikoista lauta-aitaa neljän tontin rajalle. Huh urakkaa. Ei ihme että valmiit elementit maksavat maltaita. Eihän tämä tekeminen vaikeaa ole, mutta monen kymmenen metrin aidan valmistamiseen kuuluu työvaiheita enemmän kuin yksi. Mutta on meillä kivaa, naapurit ovat mukavaa väkeä ja jälkeä syntyy nopeasti, kun tekijöitä on riittävästi. Mutta saako pitää sudittomia vapaapäiviä välillä ja vaikka leikata oman nurmikkonsa ilman että omatunto kolkuttaa?

Kasvikatastrofit jatkuvat: syreeniaidan sisällä kasvavia varjoliljoja tappaa jokin tauti tai elukka. Keräsin keltaisia uupuneita varsia eilen 28 kpl, toivottavasti loput selviytyvät. Pitää seurata tulevatko niidenkin lehdet laikukkaiksi. Kunhan ei vain olisi kyseessä mikään fataali, toivoton kasvitauti. Tämän kesän salakukinta on varmaan mennyttä, mutta toivottavasti edes sipulit säilyvät. Otin vainaista kuvia, toivottavasti onnistuivat että saan niitä tännekin ihmeteltäväksi.

Kukkapenkkien varjoliljat voivat sentään vielä hienosti.

Pettymys!

Byhyy, tuo männäviikon kova tuuli tappoi ilmeisesti kärhövauvani. Nyt lehdet ovat kuivia, vaikka vettä on tullut ja maaperä on meillä muutenkin hyvin kosteaa. Lueskelin nettiä ja löysin sellaisen selityksen, että kova tuuli voi katkoa hentojen varsien pillistön (tai jotain sinne päin) ja kasvin vedensaanti estyy. Ja niin kuukahti sitten jo ihan nätisti vihertämään alkanut alppikärhö, jonka piti olla niin helppo kasvatettava. Huoh. Istutuksesta ehtikin kulua reilu pari viikkoa... Ei ollut sitten minun kasvini se. :(

Mutta onneksi pahempia tappioita ei vielä ole tullut. Omenapuut kukkivat ihanasti, kullero on päättänut tehdä kauniit pulleat nuput aivan ensimmäistä kertaa, arovuokko valmistautuu tahollaan, särkynytsydän levittää kauniita oksiaan ryytimaanpoikassen päälle. Viikonloppuna meillä syödään ensimmäiset raparperikiisselit. Rucola näköjään itää hyvin. Iisoppi ja rakuuna viihtyvät. Pihajasmikkeen ja juhannusruusun kasvua odotan innolla, vaikka kukkia ei vielä tänä vuonna taida olla luvassa, jasmike kun on aivan tuore ja pimpinellat ovat viimevuotisia, aika pieniä vielä. Ehkäpä jo parin vuoden kuluttua saan haistella näitä ihania valkoisia puskia.

Puutarhavajan nurkkausta olen nyt pari iltaa kuopinut selkä kankeana ja riipinyt maasta vanhan viholliseni vuohenputken juuria pois. Miten ihmeessa vain muutaman neliön alueella voikin olla noita riivattuja ämpäritolkulla? Mitähän poppamieheneliksiiriä viskelisin kompostiini, jotta se varmasti kypsentäisi joka ainoan juurakonpalan ja narskuttaisi siitä viimeisenkin elontipan hiivattiin?

Vaikka piha periaatteessa on vanha, niin aika paljon sen käytöstä ja kasvillisuudesta meni täysin uusiksi kun tontti aikanaan puolitettiin. Kasvimaa ja iso osa omenapuista jäi uuden rakennuksen alle, kulkuväylät muuttuivat, pihan muoto on toinen. Ne muutamat vanhat, vuosia hoidotta säilyneet perennat piti siirtää. Nurmikkoa uudistaa rakentamisesta kärsineelle puolella, kukkapenkkejä perustaa, puita siirtää ja kaataa. Vaikka perusajatuksena oli säilyttää mahdollisimman paljon vanhaa, uutta on silti tullut paljon ja melkein joka puolella pihaa näkee sellaista, joka ei aivan vielä näytä miltään muulta kuin myllätyltä mullalta ja pieniltä vihreiltä palleroilta, mutta ehkä muutaman vuoden kuluttua siinä on jo jotain ideaakin havaittavissa.

Ja miten paljon asioita on vielä suunnittelemattakin. Onneksi piha ei ole tämän suurempi, minulla riittää tässäkin pikku kaupunkitontissa ihmeteltävää ihan kotitarpeiksi.

Opetellaan kameran käyttöä

Nehän ovat melkein kukassa. Omenapuut.


Tässä ryytimaaharjoitelma, jonka tuloksia odotellaan tänä kesänä vähän jännittyneinä: Tuleeko niistä kylvöksistä mitään, kasvavatko taimet ensinkään, mikä näistä pikkusinteistä olikaan rakuuna ja mikä iisoppi? Ehtiikö rusakko ensin? Mitä istuttaisin lisää?

Kameran kanssa turailussa olisi näköjään vielä opeteltavaa: Narsissien lähikuvat eivät onnistuneet alkuunkaan, olivat kaikki epätarkkoja. Ja nämä upeasti kukkivat tulppaanit ovat ihan toisen värisiä luonnossa, väri taipuu enemmän korallin suuntaan. Outoa.

Taustalla häälyy pihan ensimmäinen kärhö, alppi-sellainen, mallia Ruby. Toivon että tuo lähtisi kiipimään pitkin omenapuun runkoa.

Vihdoinkin sadetta

Edes vähän. Sen verran maa kastui viikonlopun jälkeen, että uskalsin kylvää viimeiset ruohonsiemenet takapihalle ja toivoa, että saavat toisenkin kerran sadevettä ennen kuin kolmen viikon itämisaika on kulunut. Tuli pari vuotta sitten ostettua ainekset kunnon nurmikkoon, kuten ajattelimme. Selvisi sitten myöhemmin, että tämä plaatu olikin tarkoitettu suunnilleen diplomaattiasumusten edustuspihoille ja puttauspaikoille. Että hiukkasen turhan fiiniä meidän pikkuisen epätasaiselle ja herttaisen maatiaiselle pihallemme, sano... Noh, hyvin tuo näkyi vihertyvän viime vuonna tuo hienohelmanurmikkokin, eiköhän se meille sopeudu, vaikka saakin oppia elämään nyrpistelemättä vuohenputken ja voikukan kanssa.

Olen rohkeasti kylvänyt ja istuttanut pienen kasvimaanpläntin. Yrttejä tuolla lähinnä on, salaattien onnistuminen kun on naapurien mukaan toivotonta city-rusakoiden takia. Salviaa, oreganoa, iisoppia, rakuunaa, rosmariinia ja timjamia löytyy monivuotisten puolelta, yksivuotisista yritetään tilliä, persiljaa ja rucolaa. Niin ja valkosipulia! Keskelle tulee toivottavasti auringonkukkia ja ruiskaunokkia antamaan palstalle väriä. Odotellaan kesärehotusta! Laitan kuvia kunhan muistan kiikuttaa kameran pihamaalle. Pihkuran yökylmät, nyt saa jännittää rosmariinin puolesta.

Tulppaanit ja narsissit kukkivat kauniisti, olisipa vielä lämmintä että jaksaisivat pysyä illallakin auki. Arovuokkoja odotellaan, särkynytsydän tekee jo kovaa kyytiä nuppuja, omenapuut samoin, kulleron ja vuohenjuuren kukinnat odottelevat lähtökuopissa, mukulaleinikki on levittänyt lehtensä... Kyllä tuolla pihalla kaiken aikaa tapahtuu!

Tämä puutarhanhoidon aloitus on saanut minut pitämään keväästä vuodenaikana vähän enemmän. Aiemmin se ei ole suosikkeihini kuulunut, sillä kaikki näyttää aina niin raa'an paljaalta lumipeitteen häivyttyä ja ennen kaikkea kauniskin sää on yleensä petollisen kolea ja raaka. Luita ja ytimiä kivistää kun kuulen sanan 'toukokuu'. Suosikkikuukauteni on aina ollut lempeän hämyinen, rehevä ja lämmin elokuu. Mutta kyllä kukkien heräämistä on niin ihana seurata. Kasvun voima on hämmästyttävä, ja vielä keväällä jaksaa pihaa kiertää lapion kanssa sitä ihmettelemässä melkein joka ilta.

Hurjaa kasvua

Päätään kun kääntää niin ne on taas kasvaneet lisää. Maassa kihisee ja kohisee, paikat vihertyy silmissä eikä tahdo itse pysyä istutuslapionsa kanssa kevään etenemisen perässä. Ihana tohina mullan alla. Pitäisi ehtiä kylvää kaikki, istuttaa taimet ja suunnitellakin jossain välissä. Touhukasta. Taimikauppoihin pitäisi kantaa roposia päntiönään.

Kiurunkannuksia ja valkovuokkoja on joka paikassa.



Tuntuu että näitä karanneita varjoliljoja on vuosi vuodelta lisää. Tässä niitä on jälleen kasapäin syreeniaidan uumenissa. Iloisiltahan nuo nyt näyttävät, mutta kukinta-aikaan pitää työntää syreeninoksia loitommalle, jotta näkisi kauniit kukat.



Kun vielä saisi allakkansa tyhjäksi muista töistä ja saisi vain lonnia pitkin pikkupihaa lapio kourassa ja hapsia vähän rikkaruohoja sieltä, siirellä multaa täältä, hämmästellä ensimmäisiä esikoita ja sinivuokkojen vihreyttä. Olla.

Salaattipöytä on katettu

Ensimmäisiä krokuksia odotetaan meillä aina innolla. Ne kukkivat lämpimällä eteläseinustalla aina ensimmäisinä, ennen sinivuokkoja ja kirjokannusta. Ja aina, AINA ristisuu rusakko on napsinut ne ensimmäiset suuhunsa, mums mums.

Räy. Ikinä en ole viitsinyt ruveta peittelemään nuppuja, mutta joka vuosi harkitsen sitäkin huokaillessani menetettyjen keväänpiristäjien perään. Onneksi jaksavat puskea vielä toiset ja kolmannet kukat, jotka saavat jo avautuakin paistattelemaan kevätauringossa.

Vanhaa perua olevat violetit krokukset voittavat kauneudessa ja koossa kaupasta saadut pikkusintit ainakin toistaiseksi.

Ensimmäisenä keväänä noita putkahti ylös kaksi, viime vuonna pari aivan toisessa paikassa ja tänä vuonna noita on punkemassa ehkä parikymmentä kappaletta. Tervetuloa vain, kyllä minä näitä mielelläni katselen. :)

Huhtikuista lumisadetta

Huh!

Tämän myräkän keskellä ei tahdo uskoa, että kevät koittaa ensinkään, mutta pakko kai tuokin on uskoa pihalta häviävien lumikasojen ja tienposkessa litisevien lätäköiden perusteella. Ja kun talonvieruskin pilkottaa ja kissa päätti aloittaa ruohonsyöntikauden, heräsi minunkin uinuva puutarhurini ja muistin syksyllä käännetyn ryytimaan. Ja tämän blogin. Minut on näköjään muutama kuukausi sitten haastetty meemiinkin, mutta huomasin tuonkin vasta nyt. Anteeksi! Olen vain ollut niin talviunilla ja keittiöremontin lumoissa, että olen kerrassaan jättänyt mullassa möyrinnän mielestäni kokonaan.

Nyt olen laittanut siemeniä itämään ja ensimmäisen kylmäkäsittelykokeilun alulle. Elleivät idä, niin ostan sitten rahalla kaupasta, en jaksa ruveta temppuilemaan noiden kanssa nyt. Elleivät kukat ja yrtit hoivassani idä kunnolla, niin sitten eivät idä ja piste. Harjoitella ehtii myöhemminkin. Vielä pari yksivuotista ruukkujuttua ja rivi valkosipuleita, niin eiköhän se olisi siinä.

Puoli pihaa pitäisi kattaa jollakin vihreällä ja istutettavaa tarvitaan PALJON. On eräs varjoisa pohjoisseinusta, johon en tahdo nurtsia vaan jotain muuta matalaa katetta. Tuleeko maahumalasta riesa? Taponlehti näyttää ihanalta, jokin pieni puskakin olisi kiva. Pitää taas kaivella puutarhakirjat esiin ja tuumia.

Syksyllä kääntämäni perennapenkki on vielä hangen alla. En edes kunnolla muista mitä sinne pimeinä syysiltoina yritin piilottaa. Jännittää mitä sieltä oikein tulee. Narsisseja pitäisi olla ainakin ja lisää krookuksia. Elokuunasterin ja Palavarakkauden juuria yritin muistaakseni erottaa toisistaan ja istuttaa uudelleen eri penkkeihin, mutta se taisi mennä pieleen. Pitää yrittää myöhemmin uudestaan. Mahtuukohan tuonne vielä anopilta saatu gladious (ei kai tätä pidä syksyllä kaivaa ylös? Laiskottaisi) ja tiikerinliljan jäljitelmä?

Sitten voisin opetella käyttämään digikameraa ja vähän elävoittää tätä sivua kuvillakin. Kaikenlaista projektinpoikasta ilmassa siis.