Rehevää

Äkkiä tajuaa että vaikka kesä minun mielestäni on vasta alussa, on monien kasvien kukinta-aika hurahtanut jo ohi. Muistanko nyt loppukesän ajan saksankurjenmiekan kukkien syvät värit kun kastelen jäljelle jääneitä varsia? Olisiko pitänyt talven iloksi kuvata se parempi omenapuu kukkien peitossa, miten kaunis ja valkoinen se oli. Särkynytsydän on aloittanut lakastumisen. Osasinko varmasti nauttia narsissien ja tulppaanien pitkästä kukinnasta riittävästi? Kauanko muistan miltä tuntui ihastella kulleron ensimmäisiä kukkia?

Näin se menee. Kierto. Nyt nautitaan siperiankurjenmiekan hervottomasta kukinnasta, keltakurjenmiekan ensimmäisestä kukinnasta, odotellaan unikon nuppujen avautumista, ihastellaan arovuokkomerta, hämmästellään miten nopeasti loppukesän perennojen varret kasvavat ilmojen lämmettyä. Miten vielä muutama viikko sitten paljas kukkapenkki voikin näyttää nyt niin mahdottoman ylitsevuotavan rehevältä? Kasvu on ihmeellistä.

Naapurini kommentoi rehevää penkkiäni ja voivotteli kuinka täynnä se on. No onhan siinä toki muokattavaa kyllä, ensimmäisessä perennapenkissäni ikinä. Orvokit hukkuvat isompiensa alle ja elokuunasteri näyttää pensaalta, lehtosinilatva ja ukonhattu on istutettu naurettavan lähelle toisiaan, anopin gladioukset eivät pituuskasvussa pärjää suopayrtille, mutta toisaalta, minähän pidän rehevästä tyylistä, enkä oikeastaa halua että kukkapenkki näkyy kasvien alta.

Rehottakoot! Kunhan kukat voivat hyvin! Ei minun pihani tarvitse näyttää siltä, että hallitsen itse koko valtakuntaa itsevaltiaan kaikkivoivalla mahdilla, minähän vain koitan antaa kasveille mahdollisuuden näyttää mihin ne kykenevät, en minä määrää miten ne elävät. En.