Samalla kun toimistotyöntekijän voimilla ja tekniikalla kampeaa suurta lehtikompostikasaa ympäri kesähelteellä hiki otsalla, tulee mietittyä sitäkin miksi tätä pihanlaittoa ylipäätään yrittää harrastaa. Voisihan sitä vaikka käyttää aikaansa jalkahoitoihin, joogaan ja lasimaalauksiin? Veneilyyn? Sen sijaan että piehtaroi mullassa ja murehtii pensasvauvojen vedensaantia ja rikkaruohojen elinoloja.
Minulle oli oman pihan saamisen myötä selvää, että sinne tulee monivuotisia kukkia. Niitä vain yksinkertaisesti kuuluu olla omakotitalon pihalla. Ja kukkia ihastellaan, kun ne suostuvat terälehtensä avaamaan. En aikaisemmin edes ajatellut asiaa, mutta nyt muistan kyllä miten innokkaasti pienenä seurasin unikon ja pionin nuppujen kehitystä. Jaksoin aina ihastella kurtturuusujen nuppujen kauneutta, vaikka petyinkin aina siihen resuisen oloiseen kukkaan kun se vihdoin avautui.
Minä taidan hakea pientä arjen estetiikkaa tällä puutarhoinnillani, en niinkään "jotain tekemistä vapaa-ajalla" tai "naapureiden häikäistystä loisteliaalla pihakasvustolla", en edes sitä kuuluisaa arkiliikuntaa. Pieniä elämyksiä kasvien parissa. Ehkä joskus yhtä ihania pihaoivalluksia kuin vaikkapa quulla tai Jaskalla. Mutta toistaiseksi pionin nuppujen odotus riittää minulle syyksi sinnitellä kuumissani sitä riivattua kompostikasaa ylösalaisin.
Kumma että niiden kukkien, yrttien ja vihreän pihan takia jaksaa puunata, mutta peilistä kajastavalle estetiikkahaasteelle ei riitä innostusta tehdä yhtään mitään. Onko se merkki siitä miten paljon puutarhaansa arvostaa?
kesäkuuta 21, 2006
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Niin, kyllä sitä yksistään talikon varressa tulee kaikenlaisia ajatuksia mieleen. On se hyvä, että on vaimo, joka sanoo, että tuohon voisi laittaa semmosta ja tuohon tämmöstä. Siinäkin on motivaatiota. :-)
Paljonhan tämä on terapiaa itselleen.
..ja usein ne oivallukset vie paljon aikaa ja ponnistuksia. Ei ne lukuisat hikipisarat kuvista näy, onneksi niin, muuten olisi sottaisia kuvia :D
-quu
Lähetä kommentti