Hetken verran on elämä niin paljon kiireitä täynnä, ettei ehdi edes pikkupuutahraa ihailla. Tai hoitaa. Olen näemmä taas tappanut taimia. Niinpä niin, kasvit pitäisi mahdollisimman pian saada minun kastelukannuni alta luontoäidin hoitoon, niin niillä raukoilla olisi edes jotain toivoa. Mutta joka paikkaan ei voi revetä, joten pakko on jättää kukkapenkit vähäksi aikaa ja kiitää muualla. Taidan aloittaa yrttimaani perustamisen sittenkin ostotaimilla.
Omenapuut alkavat kukkia. Ne osaavat sentään olla ihanan kauniita ilman minun hoivaani. Hienoa! Enkä olisi uskonut, että narsissien kukinta kestää näin pitkään. Muita ilonaiheita ovat kasvuaan jatkavat raparperi, särkynyt sydän ja kultapallot. Niitä ei näköjään hetkauta muutaman sadan kilometrin matkustelu kesken kevään :)
Kissa-parka, senkin hoito on ollut viime päivinä lähinnä hätäistä silittelyä ja ruokakupin täyttämistä. Ehkä huomenna olisi aikaa viedä paheksuva karviainen ulos haistelemaan syreenejä.
toukokuuta 30, 2005
toukokuuta 27, 2005
Nuppuja!
Puolitoista viikkoa toukokuuta lipui ohi ja maailma on aivan toisenlainen paikka kuin vielä hetki sitten. Lehtiä! Vauvaruohoa! Aluskasvillisuutta! Ruohonleikkausta! Kesä! Tai ainakin muutaman päivän ajan oli sellainen melkein kesä, sitten taas tylytettiin koleahkommalla kyydillä.
Tanskassa sää oli sama kuin täällä, mutta kasvit olivat karanneet ainakin kuukauden etumatkan verran eteenpäin. Syreenit kukkivat, tuomien kukinta oli ohi, parvekkeet kukoistivat kaikenlaisia vihreitä. Keväällä nämä erot tuntuvat hurjilta lyhyilläkin matkoilla.
Arovuokoissani on nuppuja, olen niistä hurjan iloinen. Kuukausi sitten siirretty ja nyt jo kotiutuivat noin hyvin. Syreeniaitani on näköjään toipunut vuoden takaisesta suursiivouksesta ja nuppuja on tullut paljon. Tuoksuvaa kesäkuuta odotellaan.
Ja tosiaan, se uutukainen kylvetty nurmikkokin on alkanut vihdoin itää. Pientä vaaleaa nurmikonpoikasta pukkaa paljon, mutta huh, olinko kylvänyt sen noin epätasaisesti? No, paikkaillaan sitten aikanaan jos tarvetta on, tämähän oli ensimmäinen harjoitelmani tätäkin lajia.
Tanskassa sää oli sama kuin täällä, mutta kasvit olivat karanneet ainakin kuukauden etumatkan verran eteenpäin. Syreenit kukkivat, tuomien kukinta oli ohi, parvekkeet kukoistivat kaikenlaisia vihreitä. Keväällä nämä erot tuntuvat hurjilta lyhyilläkin matkoilla.
Arovuokoissani on nuppuja, olen niistä hurjan iloinen. Kuukausi sitten siirretty ja nyt jo kotiutuivat noin hyvin. Syreeniaitani on näköjään toipunut vuoden takaisesta suursiivouksesta ja nuppuja on tullut paljon. Tuoksuvaa kesäkuuta odotellaan.
Ja tosiaan, se uutukainen kylvetty nurmikkokin on alkanut vihdoin itää. Pientä vaaleaa nurmikonpoikasta pukkaa paljon, mutta huh, olinko kylvänyt sen noin epätasaisesti? No, paikkaillaan sitten aikanaan jos tarvetta on, tämähän oli ensimmäinen harjoitelmani tätäkin lajia.
toukokuuta 17, 2005
Syöppö puutarha
Kaikki kassilliset purettu ja istutettu, humps vaan pikkupuutarhani söi kaikki taimet ja tuntuu, ettei missään näy. Syyhyttäisi kovasti tehdä lisäksi sissi-isku lähimpään taimistoon ja vaihtaa tili taas taimiastioihin, niin monta hyvää nurkkaa pihalta vielä löytyy, perennapenkissäkin taitaa vielä olla tilaa.
Vaan mitä laittaisi pimeimpään varjoon lumenluontipaikan alle? Mikä ihmeyrtti voisi siellä selvitä hengissä?
Nyt Peukku pakkaa laukut ja käy katsomassa, miltä kevät vähän etelämpänä näyttää. Jutustelua jatkan viikon kuluttua. Hej då!
Vaan mitä laittaisi pimeimpään varjoon lumenluontipaikan alle? Mikä ihmeyrtti voisi siellä selvitä hengissä?
Nyt Peukku pakkaa laukut ja käy katsomassa, miltä kevät vähän etelämpänä näyttää. Jutustelua jatkan viikon kuluttua. Hej då!
toukokuuta 16, 2005
Kassialmana
Noin nelivuotias pojanviikari oli jäämässä junasta Pasilassa.
- Minä jään tässä ja tulen sitten kävellen.
- Taitaa tulla kävelymatkalle pituutta aika lailla, jos ajattelit kävellä Pasilasta Itäkeskukseen.
- No ku muutkin jää. Kato toikin täti jolla on noin kauheasti kasseja. Mitähän niissä kaikissa on?
- Niissä taitaa olla kukkia.
- En usko.
- Kato tuoltakin pilkottaa jotain vihreää. Kukat on pakattu sanomalehtiin. Niitä viedään uuteen kukkapenkkiin.
Tämä kassialma kävi viikonloppuna auttamassa äitiä talon paketoinnissa ja palasi mukanaan särkynytsydän, kultapalloja, viittä vaille kukkivia narsisseja, kevätesikkoja, kevätvuohenjuuri, mukulaleinikki ja kurttuista ensilehteään aukova raparperi. Unohdinkohan jotain? Joka tapauksessa uutta istutettavaa riittää taas. Keltaisia kukkia minulla ei tainnut vielä ollakaan, sikäli kun tiedän.
Varapenkkiin kasvamaan siirretyt varjoliljantaimet ovat nuupallaan. Eivät tainneet pitää siitä, että niitä siirrellään kesken lehdenkasvatuksen. Mutta minkäs teet, ilman lehtiä ei olisi sipuleita nurmikolta löytänyt, joten pakkohan niitä oli kaivaa kesken kasvun. Saa edes jostakin leikattua nurtsin ensi kesänä, kun nyt näitä potentiaalisia kaunokaisia osaa jo varoa. Milläs minä nyt saan ne pysymään hengissä? Pitänee ensiavuksi ainakin nyppiä heinät pois taimien ympäriltä.
Onneksi täällä vihdoin sataa. Kastelujärjestelmiä kun ei meillä ole ja uusi nurmikko ei ole vieläkään osoittanu mitään itämisen merkkejä. Jospas kosteus auttaisi. Alkaa nyppiä tuo ainainen rapa pihalla.
- Minä jään tässä ja tulen sitten kävellen.
- Taitaa tulla kävelymatkalle pituutta aika lailla, jos ajattelit kävellä Pasilasta Itäkeskukseen.
- No ku muutkin jää. Kato toikin täti jolla on noin kauheasti kasseja. Mitähän niissä kaikissa on?
- Niissä taitaa olla kukkia.
- En usko.
- Kato tuoltakin pilkottaa jotain vihreää. Kukat on pakattu sanomalehtiin. Niitä viedään uuteen kukkapenkkiin.
Tämä kassialma kävi viikonloppuna auttamassa äitiä talon paketoinnissa ja palasi mukanaan särkynytsydän, kultapalloja, viittä vaille kukkivia narsisseja, kevätesikkoja, kevätvuohenjuuri, mukulaleinikki ja kurttuista ensilehteään aukova raparperi. Unohdinkohan jotain? Joka tapauksessa uutta istutettavaa riittää taas. Keltaisia kukkia minulla ei tainnut vielä ollakaan, sikäli kun tiedän.
Varapenkkiin kasvamaan siirretyt varjoliljantaimet ovat nuupallaan. Eivät tainneet pitää siitä, että niitä siirrellään kesken lehdenkasvatuksen. Mutta minkäs teet, ilman lehtiä ei olisi sipuleita nurmikolta löytänyt, joten pakkohan niitä oli kaivaa kesken kasvun. Saa edes jostakin leikattua nurtsin ensi kesänä, kun nyt näitä potentiaalisia kaunokaisia osaa jo varoa. Milläs minä nyt saan ne pysymään hengissä? Pitänee ensiavuksi ainakin nyppiä heinät pois taimien ympäriltä.
Onneksi täällä vihdoin sataa. Kastelujärjestelmiä kun ei meillä ole ja uusi nurmikko ei ole vieläkään osoittanu mitään itämisen merkkejä. Jospas kosteus auttaisi. Alkaa nyppiä tuo ainainen rapa pihalla.
toukokuuta 12, 2005
Kompostointi
Kas tästä jokapuutarhurin sivuharrasteesta minulla on jo vuoden kokemus.
Hommattiin ensin ruoanjätteitä varten sellainen turkkasen kallis pikalämpökompostori. Vaikka talous on vain kahden hengen kokoinen, on vekotti käynyt ihan mukavan lämpimänä ja syönyt suihinsa jopa viime syksyn suuuuren mätien omenien lastin. Olihan se aluksi kuiva ja täynnä kärpäsiä, sitten otin opiksi ja kastelin liian märäksi ja haisevaksi, jonka jälkeen unohdin muutamaksi viikoksi hoitamatta ja kääntämättä, jolloin se kylmeni ja pysähtyi. Sattuihan niitä. Mutta oli se sittenkin helppohoitoisempi kuin aluksi kuvittelin, kunhan oppi näppituntumalta pitämään kuivikkeen ja märkyyden jotenkin balanssissa. Uskomatonta miten pieneksi suurikin jätekasa voi mennä! Eikä lihaisakaan jäte todellakaan haise, jos kompostori vain toimii. Tykkäsin oikeastaan hoitaa kompostiani, syöttää sille kaikenlaisia herkkuja ja pitää se tyytyväisen lämpimänä ja kuohkeana.
Vaan eipä mokoma jaksanut puksuttaa koko talvea, jäätyä paukahti se sittenkin sydäntalvella. Taisi olla syksyllä liian täysi ja loppuunkäynyt, olisi sittenkin pitänyt tyhjentää se välissä. Keväällä se lähti sitten vauhdilla käyntiin ja puhelsi höyryävän kuumana monta viikkoa. Aina meni prillit huuruun kun kannen aukaisi ja yritti huhuilla mitä mikrobeille kuului :)
Aika pikaisesti kävi edelliskesänä ilmi, että totta maar me tarvitsemme vielä toisenkin kompostorin puutarhajätteitä varten. Lehtiä tulee meidänkin pikkutontillamme PALJON ja pikakompostorin muhut pitäisi jälkikäyttää. Siispä kyhäsimme sellaisen ja hupsis, sehän täyttyi syksyn lehtisadosta oitis äärimmilleen. Oho, noinko paljon niitä tulikin... Talvellahan tuo ei ehtinyt juuri käymään, vähän sentään painui kasaan, joten tuumiskelen tässä mielessäni, josko vielä kolmannen laittaisi puhisemaan nurkkiin... On ne niin kivoja lemmikkejä :)
Keväällä tyhjensin ruokaisampaa kompostiani kottareihin ja kiikuttelin upouuden kukkapenkkini luo. Siellä menikin sitten sormi suuhun: eihän minulla ollut harmainta haisua kuinka paljon tuota mouheaa tuotetta sopii neitseelliseen penkkiin kipata. Jos laitan liikaa, kukkaset tikahtuvat ravinteisiin ja jos liian vähän, jää ravinteet vähiin. Kuinka kauan kestää, että oppii tämän annostelun fiilispohjalta?
Hommattiin ensin ruoanjätteitä varten sellainen turkkasen kallis pikalämpökompostori. Vaikka talous on vain kahden hengen kokoinen, on vekotti käynyt ihan mukavan lämpimänä ja syönyt suihinsa jopa viime syksyn suuuuren mätien omenien lastin. Olihan se aluksi kuiva ja täynnä kärpäsiä, sitten otin opiksi ja kastelin liian märäksi ja haisevaksi, jonka jälkeen unohdin muutamaksi viikoksi hoitamatta ja kääntämättä, jolloin se kylmeni ja pysähtyi. Sattuihan niitä. Mutta oli se sittenkin helppohoitoisempi kuin aluksi kuvittelin, kunhan oppi näppituntumalta pitämään kuivikkeen ja märkyyden jotenkin balanssissa. Uskomatonta miten pieneksi suurikin jätekasa voi mennä! Eikä lihaisakaan jäte todellakaan haise, jos kompostori vain toimii. Tykkäsin oikeastaan hoitaa kompostiani, syöttää sille kaikenlaisia herkkuja ja pitää se tyytyväisen lämpimänä ja kuohkeana.
Vaan eipä mokoma jaksanut puksuttaa koko talvea, jäätyä paukahti se sittenkin sydäntalvella. Taisi olla syksyllä liian täysi ja loppuunkäynyt, olisi sittenkin pitänyt tyhjentää se välissä. Keväällä se lähti sitten vauhdilla käyntiin ja puhelsi höyryävän kuumana monta viikkoa. Aina meni prillit huuruun kun kannen aukaisi ja yritti huhuilla mitä mikrobeille kuului :)
Aika pikaisesti kävi edelliskesänä ilmi, että totta maar me tarvitsemme vielä toisenkin kompostorin puutarhajätteitä varten. Lehtiä tulee meidänkin pikkutontillamme PALJON ja pikakompostorin muhut pitäisi jälkikäyttää. Siispä kyhäsimme sellaisen ja hupsis, sehän täyttyi syksyn lehtisadosta oitis äärimmilleen. Oho, noinko paljon niitä tulikin... Talvellahan tuo ei ehtinyt juuri käymään, vähän sentään painui kasaan, joten tuumiskelen tässä mielessäni, josko vielä kolmannen laittaisi puhisemaan nurkkiin... On ne niin kivoja lemmikkejä :)
Keväällä tyhjensin ruokaisampaa kompostiani kottareihin ja kiikuttelin upouuden kukkapenkkini luo. Siellä menikin sitten sormi suuhun: eihän minulla ollut harmainta haisua kuinka paljon tuota mouheaa tuotetta sopii neitseelliseen penkkiin kipata. Jos laitan liikaa, kukkaset tikahtuvat ravinteisiin ja jos liian vähän, jää ravinteet vähiin. Kuinka kauan kestää, että oppii tämän annostelun fiilispohjalta?
toukokuuta 11, 2005
Tykkäämisistä
Jännää on sekin miten eri kasveihin suhtautuu. Jotkut ovat ehdottomasti hyi-yäk-ei-ikinä-meille -osastoa, useimmat mukavia ja sitten on niitä ihan ihquja, joita olis pakkopakko saada jonnekin omaan nurkkaan muhimaan. Mistä lie johtuvat nämä mieltymykset, mutta hymyilyttävän välittömiä reaktiot vielä ovat. Onkohan tämä sitä regressiota? Että kun kasveihin ei pariin kymmeneen vuoteen ole ollut sen kummempia tuntemuksia, aloittaa emootiokeskus siitä mihin edellisen kerran jäätiin, eli lapsen kengissä ollaan jälleen :)
Päällimmäisenä on mielessä tietty kaikki ne vanhat kukkaset, joita mumman ja mummin pihoilta löytyi. Uusimmista jalokkeista en ole niinkään kiinnostunut, ainakaan vielä, onhan talommekin vanha ja jotenkin tuntuu, että ne iäkkäät maatiaislajit sopisivat sinne kaikkein parhaiten. Semminkin kun tavoittelen vielä jollakin epämääräisellä tavalla melko helppohoitoista pikkupuutarhaa, jossa on vaivatta viihtyviä, kestäviä kasveja, jotka saavat rehottaakin.
Vanhaa ja alkuperäistä kasvustoa puutarhassa ei kovin paljoa ole. Piha on tietysti kokenut saman kuin niin monet muutkin vanhoilla pientaloalueilla, eli tontti on jaettu ja osa puutarhasta jäi sinne rajan taa. Näin sanottiin hellät hyvästit kolmelle vanhalle omenapuulle, marjapuskille (oli vadelmiakin, snyf) ja rasitetien alle jääneelle jumalattoman kauniille, noin 80-vuotiaalle pikkutammelle. Se tammi riipaisi eniten, se kun oli vielä kantatilan puolella, mutta minkäs teet kun ei näillä postimerkkitonteilla kerta kaikkiaan voi sijoitella teitä kasvillisuuden mukaan. Jäljelle jäi vielä kaksi omenapuuta, joista toinen on kaunis kuin koru, mutta hellän harvennuksen tarpeessa. Puutarhaa on luultavasti ainakin viimeiset 20 vuotta hoidettu vain ajamalla nurmikko silloin tällöin, joten kukkia ei paljon ollut: sinivuokkoa talon vierellä, pystykiurunkannusta (löysin tällekin nimen viime viikolla, hih) vähän joka paikassa, harvoja krookuksia ja tulppaaneja siellä täällä. Yksi kärsinyt rodopuska löytyi aurinkoisesta heinikosta (!) , tien puolella on monta kurittomasti levinnyttä syreenipuskaa. Sokerina pohjalla kuistin nurkalla kasvoi jokin outo ja kaunis sinipunainen turbaanikukka: sehän on varjolilja! Jonka villiintyneitä taimia puski keväällä joka nurkasta, nurmikoltakin ja syreeniaidan tummista uumenista. Muistanpa jyränneeni ne oudot kasvit viime vuonna ruohonleikkurilla... Suikeroalpiakaan ei ole tarvis raahata taimistolta saakka, sitä riittää koko tontin alalla ihan omasta takaa.
Päällimmäisenä on mielessä tietty kaikki ne vanhat kukkaset, joita mumman ja mummin pihoilta löytyi. Uusimmista jalokkeista en ole niinkään kiinnostunut, ainakaan vielä, onhan talommekin vanha ja jotenkin tuntuu, että ne iäkkäät maatiaislajit sopisivat sinne kaikkein parhaiten. Semminkin kun tavoittelen vielä jollakin epämääräisellä tavalla melko helppohoitoista pikkupuutarhaa, jossa on vaivatta viihtyviä, kestäviä kasveja, jotka saavat rehottaakin.
Vanhaa ja alkuperäistä kasvustoa puutarhassa ei kovin paljoa ole. Piha on tietysti kokenut saman kuin niin monet muutkin vanhoilla pientaloalueilla, eli tontti on jaettu ja osa puutarhasta jäi sinne rajan taa. Näin sanottiin hellät hyvästit kolmelle vanhalle omenapuulle, marjapuskille (oli vadelmiakin, snyf) ja rasitetien alle jääneelle jumalattoman kauniille, noin 80-vuotiaalle pikkutammelle. Se tammi riipaisi eniten, se kun oli vielä kantatilan puolella, mutta minkäs teet kun ei näillä postimerkkitonteilla kerta kaikkiaan voi sijoitella teitä kasvillisuuden mukaan. Jäljelle jäi vielä kaksi omenapuuta, joista toinen on kaunis kuin koru, mutta hellän harvennuksen tarpeessa. Puutarhaa on luultavasti ainakin viimeiset 20 vuotta hoidettu vain ajamalla nurmikko silloin tällöin, joten kukkia ei paljon ollut: sinivuokkoa talon vierellä, pystykiurunkannusta (löysin tällekin nimen viime viikolla, hih) vähän joka paikassa, harvoja krookuksia ja tulppaaneja siellä täällä. Yksi kärsinyt rodopuska löytyi aurinkoisesta heinikosta (!) , tien puolella on monta kurittomasti levinnyttä syreenipuskaa. Sokerina pohjalla kuistin nurkalla kasvoi jokin outo ja kaunis sinipunainen turbaanikukka: sehän on varjolilja! Jonka villiintyneitä taimia puski keväällä joka nurkasta, nurmikoltakin ja syreeniaidan tummista uumenista. Muistanpa jyränneeni ne oudot kasvit viime vuonna ruohonleikkurilla... Suikeroalpiakaan ei ole tarvis raahata taimistolta saakka, sitä riittää koko tontin alalla ihan omasta takaa.
toukokuuta 10, 2005
Opettelua ennen kaikkea
Sain viime viikonloppuna eräältä etäiseltä tuttavalta säkkikaupalla perennataimia. Juostiin pitkin kokeneemman konkarin valtavaa, riemastuttavan inhimillisen näköistä puutarhaa ja naksittiin lapiolla paakkuja pussiin. En tietenkään pysynyt laskuissa, että mikä oli mitäkin, kotona minulla oli läjä taimia ja lista kukkien nimiä, mutta yhteys taimien ja nimilista välillä puuttui. No, onpahan sitten jännitystä kun odottelee, että minkä näköisiä tulijoita sieltä mullan seasta tupsahtaa.
Tutkailin sitten netistä tietoja näistä listan kasveista. Unikko ja akileija sentään olivat tuttuja, suopayrtti ja rohtoraunioyrtti tuntemattomampia, lehtosinilatvastakaan en ollut koskaan kuullut. Arovuokko näytti ihanalta! Jättipalsamin kohdalla tuli ryppyjä otsalle: sehän mainitaan samassa lauseessa jättiputken ja lupiinin kanssa esimerkkeinä ongelmallisista vierasperäisistä rikkakasveista. Huh! Sinänsä nätin näköinen kukka, mutta maine hirvitti sen verran, että nyps vaan, tein ensimmäisen perkauksen uuteen perennapenkkiini kaksi päivää istuttamisen jälkeen. Meni sekin neitsyys. Onneksi muistin, missä sitä viikaria oli tulossa.
Tutkailin sitten netistä tietoja näistä listan kasveista. Unikko ja akileija sentään olivat tuttuja, suopayrtti ja rohtoraunioyrtti tuntemattomampia, lehtosinilatvastakaan en ollut koskaan kuullut. Arovuokko näytti ihanalta! Jättipalsamin kohdalla tuli ryppyjä otsalle: sehän mainitaan samassa lauseessa jättiputken ja lupiinin kanssa esimerkkeinä ongelmallisista vierasperäisistä rikkakasveista. Huh! Sinänsä nätin näköinen kukka, mutta maine hirvitti sen verran, että nyps vaan, tein ensimmäisen perkauksen uuteen perennapenkkiini kaksi päivää istuttamisen jälkeen. Meni sekin neitsyys. Onneksi muistin, missä sitä viikaria oli tulossa.
toukokuuta 09, 2005
Perennojen ihmeellisyys
En aluksi tiennyt, mitä puutarha-alan kaverini tarkoitti suositellessaan vanhan talomme pihaan sopivia perennoja. Outo sana lausuttiin niin luontevan itsestäänselvästi, etten hoksannut edes kysyä mikä se semmoinen perenna oikein oli. Vasta myöhemmin sain suomennoksen: Kukkapenkkiähän minulle ehdotettiin, semmoista missä on niitä lapsuuden kukkia.
En koskaan ole pitänyt itseäni minään viherpeukaloihmeenä, ja ihan syystä. Ikinä en ole kasveja kunnolla tunnistanut enkä saanut kodinonnea viihtymään viikkoa pidempään. Mutta nyt muistan elävästi, miten tärkeää oli pienenä seurata pionin nuppujen aukeamista, ihastella unikkojen ihanaa väriä ja sitä hauskaa samettikuviota siemenkodan päällä, tutkia kuinka kimalainen katoaa kokonaan uppeluksiin ukonhatun kukkaan ja mittailla kuinka monta kertaa minua korkeammalla kultapallon kukat heiluivat. Viis kukkien nimistä, niiden seuraaminen on ollut pienelle ihmiselle elämys. Ja siksi oman perennapenkin perustaminen on nyt hirmuisen innostavaa puuhaa, tahdon uudelleen ihastella pionin nuppujen pyöreyttä ja akileijan kiehtovaa kukkaa. Ja kyllä minäkin jo osaan käyttää perenna-sanaa aika sujuvasti.
En koskaan ole pitänyt itseäni minään viherpeukaloihmeenä, ja ihan syystä. Ikinä en ole kasveja kunnolla tunnistanut enkä saanut kodinonnea viihtymään viikkoa pidempään. Mutta nyt muistan elävästi, miten tärkeää oli pienenä seurata pionin nuppujen aukeamista, ihastella unikkojen ihanaa väriä ja sitä hauskaa samettikuviota siemenkodan päällä, tutkia kuinka kimalainen katoaa kokonaan uppeluksiin ukonhatun kukkaan ja mittailla kuinka monta kertaa minua korkeammalla kultapallon kukat heiluivat. Viis kukkien nimistä, niiden seuraaminen on ollut pienelle ihmiselle elämys. Ja siksi oman perennapenkin perustaminen on nyt hirmuisen innostavaa puuhaa, tahdon uudelleen ihastella pionin nuppujen pyöreyttä ja akileijan kiehtovaa kukkaa. Ja kyllä minäkin jo osaan käyttää perenna-sanaa aika sujuvasti.
toukokuuta 06, 2005
Kannamme multaa
Paljonko vuoden käynyttä kompostia voi aloittelevaan pikkuruiseen perennapenkkiin laittaa? Miten sijoittelen varjoliljat ja sarviorvokit ja juhannusruusut sopuisasti varjoisehkolle tontille? Kuinka pelastan yrttitaimeni jäniksiltä? Mikä on tuon sinivuokon kanssa nurtsilla kukkivan violetin pikkukukan nimi? Onko voikukka paha?
Niin paljon kysymyksiä, kun kaupunkilainen sai oman pikkutontin ja 600 neliötä vihervaltakuntaa. Yllättäen siitä voikin innostua hirveästi, vaikka sisällä ruukkukukat kuolevat huolimattomaan hoitoon. Mutta ulkonahan kasvit ovat vähän luonnonkin armoilla: taivaalta saattaa vaikka sadella vettä, jos itse kastelun unohtaakin, maassa voi olla ravinteita omastakin takaa ja aurinko mollottaa suoraan taivaalta takuulla paremmin kuin piskuisen ikkunan raosta sisällä kalpeneville ruukkukukille. En kannakaan vastuuta kasvien hyvinvoinnista ihan itse, kukintojen loistokkuus ei ulkona olekaan ihan pelkästään minun omasta peukustani kiinni. Vastuutonna on mukavaa :)
Että kun oli ostettu harava, lapio ja oksasakset, uskaltautuu tämäkin aloittelija pihamaalle ihmettelemään. Tästäkö se kukoistus lähtee?
Eilen opin senkin, miksi puutarhatöitä pidetään ihan varteen otettavana hyötyliikuntamuotona. Pikkuisen kukkapenkin kääntämisessä ja mullittamisessa tuli hirmuinen hiki ja happikin meinasi loppua. Kompostin kääntäminen ei sekään tuntunut kovin keveältä hommalta, saati sitten pihakivien kanniskelu paikasta toiseen. Tarttis lisää habaa. Menisinkö tänään kääntämään kasvimaan?
Niin paljon kysymyksiä, kun kaupunkilainen sai oman pikkutontin ja 600 neliötä vihervaltakuntaa. Yllättäen siitä voikin innostua hirveästi, vaikka sisällä ruukkukukat kuolevat huolimattomaan hoitoon. Mutta ulkonahan kasvit ovat vähän luonnonkin armoilla: taivaalta saattaa vaikka sadella vettä, jos itse kastelun unohtaakin, maassa voi olla ravinteita omastakin takaa ja aurinko mollottaa suoraan taivaalta takuulla paremmin kuin piskuisen ikkunan raosta sisällä kalpeneville ruukkukukille. En kannakaan vastuuta kasvien hyvinvoinnista ihan itse, kukintojen loistokkuus ei ulkona olekaan ihan pelkästään minun omasta peukustani kiinni. Vastuutonna on mukavaa :)
Että kun oli ostettu harava, lapio ja oksasakset, uskaltautuu tämäkin aloittelija pihamaalle ihmettelemään. Tästäkö se kukoistus lähtee?
Eilen opin senkin, miksi puutarhatöitä pidetään ihan varteen otettavana hyötyliikuntamuotona. Pikkuisen kukkapenkin kääntämisessä ja mullittamisessa tuli hirmuinen hiki ja happikin meinasi loppua. Kompostin kääntäminen ei sekään tuntunut kovin keveältä hommalta, saati sitten pihakivien kanniskelu paikasta toiseen. Tarttis lisää habaa. Menisinkö tänään kääntämään kasvimaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
