En aluksi tiennyt, mitä puutarha-alan kaverini tarkoitti suositellessaan vanhan talomme pihaan sopivia perennoja. Outo sana lausuttiin niin luontevan itsestäänselvästi, etten hoksannut edes kysyä mikä se semmoinen perenna oikein oli. Vasta myöhemmin sain suomennoksen: Kukkapenkkiähän minulle ehdotettiin, semmoista missä on niitä lapsuuden kukkia.
En koskaan ole pitänyt itseäni minään viherpeukaloihmeenä, ja ihan syystä. Ikinä en ole kasveja kunnolla tunnistanut enkä saanut kodinonnea viihtymään viikkoa pidempään. Mutta nyt muistan elävästi, miten tärkeää oli pienenä seurata pionin nuppujen aukeamista, ihastella unikkojen ihanaa väriä ja sitä hauskaa samettikuviota siemenkodan päällä, tutkia kuinka kimalainen katoaa kokonaan uppeluksiin ukonhatun kukkaan ja mittailla kuinka monta kertaa minua korkeammalla kultapallon kukat heiluivat. Viis kukkien nimistä, niiden seuraaminen on ollut pienelle ihmiselle elämys. Ja siksi oman perennapenkin perustaminen on nyt hirmuisen innostavaa puuhaa, tahdon uudelleen ihastella pionin nuppujen pyöreyttä ja akileijan kiehtovaa kukkaa. Ja kyllä minäkin jo osaan käyttää perenna-sanaa aika sujuvasti.
toukokuuta 09, 2005
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti