Onhan se hieno fiilis, kun ihan itse siemenestä kasvatettu kukanplanttu päättää kukkia. Ja jotkut vielä runsaastikin! Hienoa on se. Tosin niitäkin riittää, jotka hädin tuskin sinnittelevät hengissä.
Alkukesästä katselin perennapenkkiäni vähän nyreällä naamalla: olihan siellä kukkiakin, mutta kaikki olivat SINISIÄ. Akilleiat, lehtosinilatva (tietysti), orvokki (sininen, ei violetti kuten piti), raunioyrtti. Ei ole lempivärini, vaikka joissakin kukissa onkin kaunis. En vain halua siitä vallitsevaa yleisväriä, joten penkki tuntui ihan vieraalta siinä kokosinisessä asussa. Onneksi tuli sormustinkukkaa ja kaunokaista (?) punertamaan. Samalla se sinisyyskin lakkasi häiritsemästä ja kykenin nauttimaan kukkien kauneudesta ihan sellaisenaan. Sitten ensivuonna voisin peräti suunnitella istutuksia, johan tässä on jo muutama asia opittukin mokien kautta.
Varjoliljat kukkivat parhaillaan komeasti. Kaikkialla muualla paitsi kukkapenkissäni: sinne siirtämäni sipulit eivät edelleenkään voi hyvin ja kaksi kolmesta taitaa olla kuoleman kielissä. Nostin ne ylös: olivat kovin keveän oloisia, irtosipuleita lähti tosi helposti ja mätääkin löytyi. Ehkä penkki oli sittenkin liian märkä? Mitähän pitää tehdä toisin, jos kaivan syksymmällä syreenipuskassa lymyilevät parikymmentä kukkivaa sipulia ylös ja siirrän ne muualle? Se ei tunnukaan enää ihan niin helpolta hommalta.
heinäkuuta 11, 2005
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti