Väärä vuodenaika

Ei sitten niin mitään järkeä: viikonloppujen rajallisuudesta sisuuntuneena mätkin hollanninmatkalta mukaan napatut tulppaanit maahan, vaikka multa oli jo parin sentin syvyydeltä jäässä ja allakan mukaan juurtenkasvatussäitä ei keskimäärin olisi enää kovin todennäköisesti odotettavissa. Noinkohan noista yksikään nousee keväällä ihmettelemään maailman menoa kiva lila kukka kruununa. Ballade luki etiketissä, semmoinen kaunis kaksivärinen. Otti vain pattiin kun osa syksyn möyrintähommista jäi kesken vapaiden viikoloppujen vähyyden takia ja siksi, että enää ei talviaikaan siirtymisen jälkeen ole valoisaa virka-ajan jälkeen. Ärr.

Voisin muuttaa vaikka tuonne:

Kuva ihqu-romanttisesta leffasta Holiday. Joo joo lunta sitä on tuollakin, mutta roudan syvällistä olemassaoloa epäilen.

Parasta laittaa pää tiukasti tyynyn alle piiloon ja pysyä siellä. Vaan ei, taas on pakattava lentolaukut. Koska kotihiiri saa olla taas kotona?

Ensilumi

Ohuen ohut kerros, mutta se pysyi yli viikonlopun. Talvi tulee.

Kätten jälki

Talomme piha menetti emännän varhaisella 80-luvulla. Tuskin vanha rouva oli hirveästi jaksanut enää viimeisinä vuosina puutarhaansa panostaakaan, ehkä viinimarjapuskien hoitamisen verran. Kun parikymmentä vuotta myöhemmin saimme talon haltuun, olivat perennat melkein kadonneet sinnikkäimpiä sissejä lukuunottamatta ja omenapuut kuivien oksien täyttämiä viidakoita. Nurmikko sentään jaksoi kasvaa. Piha oli selvästi edelleenkin ihmisen asuttaman näköinen, kiitos ruohonleikkuun, mutta hoitamattomuus nakersi jo tontin nurkkia.

Toisaalla evoluutio on nopeampaa: kitkemättä jäänyt hyötykasvipalsta on hurjan näköinen jo vuoden hoitamattomuuden jälkeen. On uskomatonta miten suuri ero on kitketyn, kastellun ja muutenkin hoidetun palstan ja täysin laiminlyödyn välillä. Rikkaruohoviidakko räjähti kasvuun.

Kunnossapidon vaikutukset huomaa muuallakin. Näimme viikonloppuna edellisen harrastusvälineen. Kunnostimme puista retkipurtta kolmisen vuotta ja myimme sen pois nelisen vuotta sitten hyvässä kunnossa ja hyvin varusteltuna. Nyt tuo rassu makasi venelaiturissa hylätyn ja laiminlyödyn näköisenä kenties samassa kunnossa kuin silloin kun urakan aloitimme. Niin siinä käy jos ei kukaan muista välillä lakata, rapsuttaa ja suojata varusteita. Oli sitä surkea katsella.

Kätten jälki näkyy, vaikkei sitä vähäistä kuoputtelua tule aina ylläpidoksi mieltäneeksi. Leikattuun nurmeen tai tuettuihin perennoihin ei välttämättä kiinnitä huomiota, mutta hoitamattomuuteen havahtuu kyllä joskus. Vaikkei välillä uskoisi, niin pihakävelyilläni on merkitystä, sillä että hajamielisesti nipsin rikan sieltä, toisen täältä, ojentelen ajatuksissani oksia ja irvistän vuohenputkille. Puutarhani todistaa että olen olemassa ja minun vähäisilläkin tekemisilläni on vaikutusta.

Suunnitelmalla on suunta

Helpottaa valtavasti. Eräs ongelmakohta pihalla on melkein ratkaistu, vain detaljisuunnittelu ja töpinäksi pistäminen puuttuu. Saadaan pensaita, jotka pukeutuvat kauniisti syksyisin (mitä niillä muilla pensailla tekee?) , saadaan hippunen lisää kaivattua vierasparkkitilaa, lumenkasauspaikka pysyy ja tontin sisääntulo siistiytyy.

Ei tullut metsäpuutarhaa tähän, mutta itse asiassa tästä taitaa tulla paljon luontevamman näköinen näin. Nyt vain pitäisi mittailla, istuttaa ne ensimmäiset pensaat, siirtää polku parkkikselta ulko-ovelle oikeaan paikkaan ja laskeskella, onko varaa nupukiviin vai tyydytäänkö sorapintaan.

Tästä se lähtee. Pitääkin kiiruhtaa ottamaan ne ennen-kuvat, jotta voi sitten joskus tulevaisuudessa esitellä mitä muutoksia saatiinkaan aikaan.

Vuosikiertohavaintoja

Muutaman vuoden havaintojen jälkeen olen todennut, että meidän taloudessa asuvien puutarha-aloittelijoiden vuosi sujuu suunnilleen näin:

Keväällä sitä herää puutarhan olemassaoloon lumien sulaessa. Hämmästellään, vähän siivotaan paikkoja, leikkaan edellisvuoden kasvustot ja yritän hätistää puput krookusten kimpusta. Tehdään vähän suunnitelmia ja istutuksia. Taistellaan voikukkia vastaan, turhaan. Kalkitaa, joskus liikaa. Kylvetään siemenet hätäpäissä viimetinkaan, tapetaan puolet astiataimista ennen ulosistutusta ja uudelleen puolet ulos istuttamisen yhteydessä. (En ollenkaan pidä taimien kasvattamisesta. Muistuttavat liikaa ruukkukasvien hoitamista, josta en liioin piittaa).

Kesällä kastellaan, ihastellaan, kitketään ja tuetaan. Kierretään piha monta kertaa läpi ja hämmästellään kasvua.

Loppukesästä ei tapahdu juuri mitään. Matkustellaan, katsellaan muiden puutarhoja sillä silmällä, herätään sadonkorjuun aikaan kasvimaalla. Nostellaan maahan kaatuneita auringonkukkia uudelleen kohti taivaita.

Syksyllä suunnitellaan uutta sitten niin vimmatusti. Haalataan sipuleita, mietitään uusia istutuksia, ravataan puutarhakaupoissa perennatarjouksia haistellen. Luetaan kirjoja, tuijotetaan toisten puutarhasuunnitelmia, haaveksitaan. Käydään sienessä.

Talvella ei muisteta koko puutarhaa, paitsi ehkä kun puput ensimmäisen kerran jättävät jälkiä pensaiden ympärille, jolloin muistetaan laatia verkot kasvien ympärille suojaksi. Poltetaan takkaa ja kynttilöitä eikä muisteta koko pihaa paitsi lumisateiden jälkeisten lumitöiden aikana.

Ei puhettakaan mistään kasvilistojen kirjoittamisesta tai suunnitelmien piirtämisistä tai siemenluetteloiden selaamisesta.

Koska syyskuvia ei nyt ole tarjolla, ilahdutan teitä sen sijaan esittelemällä uuden perheenjäsenemme. Tässä 8-vuotias Leevi, olkaapa hyvät.

Elokuu

Lämpimät, pimenevät yöt ovat vuodenajoista parhaimpia mitä tiedän. Tosin kosteusprosentin huidellessa kahdeksankympin tienoilla ja lämpötilan lähennellessä 30-lukua, voidaan jo hiukkasen ajatella että luonto-äiti taitaa nyt vähän liioitella.

Kasvit tosin tykkäävät. Kaikki rehottaa, lomareissun jälkeen pitäisi penkeissä tehdä suursiivous ja kasvimaalta korjata sato ennen kuin menevät yliaikaisiksi.

Urakkani vuohenputken hävittämiseksi tontilta näyttää entistäkin toivottomammalta. Sitä sarkaa riittää kynnettäväksi. Mikä muu tuolla voisi kasvaa, paitsi vuohenputki ja nokkonen? Juuret ovat vahvoja ja ulottuvat syvälle. Vaikka juuria on kanniskeltu lämpökompostoriin saavitolkulla, voi olla varma että kaikkia kimpaleita ei mullan uumenista ole saatu kerättyä ja sehän on selvää, että uusi kasvu lähtee liikkeelle pienimmästäkin juurenpätkästä. Mutta jotenkin tuo raivaus on terapeuttista hommaa, jostain selittämättömästä syystä.

Anopilta saadut gladiolukset kukkivat viimein. Iloiseksi yllätykseksi ne eivät olleetkaan keltaisia. Sattuivat ihan sävy sävyyn vieressä kukkivien Tiikerinliljojen kanssa.

Pihan rumuudet jäävät tällä kertaa välistä. Pahoittelen. En vain kehtaa näyttää niitä toivottomia ruohottomia plänttejä, varjossa kituvia pöheikköjä, keskeneräisiä perennapenkkejä ja viimeistelyä kaipaavaa roskiskatoksen ympäristöä. Muiden pihojen kehityskohtien rinnalla ne näyttäisivät todella törkeiltä. Todettakoon vain, että projekteja meillä edelleen riittää, sisällä ja ulkona, eikä siistiä kaupunkipihaa ole odotettavissa vielä hetkeen. Ei ennen kuin suurimmat remontit sisältä loppuvat, ja siihenkin menee vielä vähintään kylppärin, vessan ja eteisen verran aikaa. Eli pitkään.

Lomalla

Kesävieraita kävi. Mukavahan siinä oli lomaa aloitella, mieluisten vieraiden kanssa pääsi nohevasti irti arjesta, vaikka kotosalla pysyttiinkin ja remppatyömaa pysyi gasthausin pääaiheena. Melkein kaikki olivat sauhuttelijoita, joten ulkonakin käytiin säännöllisesti ihan ilman esittelyjäkin. Jännää oli, että nämä kerrostaloihmiset spontaanisti kävivät ihastelemassa pihan hyötypuutarhapuolta ja kommentoivat innokkaasti siellä kasvavia yrttejä, salaatteja sun muita. Ja niitä hieman erikoisesti luikertelevia auringonkukkia. Kasvu kiinnostaa muitakin kuin puutarhureita.

Äitini halusi kiertää pihan ennen kuin sai matkalaukut sisälle. Pakaasit vain ulko-oven eteen ja sitten ihmettelemään istutuksia. Minulle kirkastuu yhä selvemmin miten paljon puutarhaintoni on perittyä ja opittua.

Kesän kauneimmat kukinnat taisivat mennä jo. Palavarakkaudet, ukonkellot, varjoliljat, myskimalvat. Nyt ukonhatut aloittelevat, jalokallioisella on täysi höyry päällä, suopayrtti ja elokuunasteri aloittelevat. Kamera lomailee, joten kuvia ei tällä kertaa ole tarjolla. Mutta nauttikaa kesästä, sitä on nyt tarjolla ihan joka paikassa.

Muistojen kudelma perennapenkissä

Sukulaisia kävi piipahtamassa ja tutustumassa meidän elinoloihimme. Olihan siinä pällistelemistä: yli kolmekymppiset asuvat näin vanhanaikaisesti ja vaivalloisesti. Kovin moni paikkahan ei ollut vielä kummoisessakaan esittelykunnossa, ei puutarhakaan, vaikka kukinta on parhaimmillaan, mutta kyllä aurinkoisena iltapäivänä omenapuun katveessa omaa raparperipiirakkaa mutustellen jonkin kuvan sai siitä mikä meitä tässä viehättää.

Lähtiessä tuli enon kanssa puhetta siitä mitä kasveja on kotoisin vanhempieni entisestä kodista. Onhan noita: raparperi, kultapallot, vanhat narsissit, juhannusruusu, saksankurjenmiekka, peurankello ja kirjoukonhattu. Eno oli itsekin tuonut oman lapsuuskotinsa pihasta humalaa ja kirjoukonhattuja (samaa perua kuin äitini ja siis minunkin ukonhattuni) ja istuttanut niitä jokaiseen omistamaansa pihaan.

Ajatus että lapsuuskodin muisto säilyy raikkaana, elinvoimaisena ja haalistumattomana kotoa tuotujen kasvien myötä on kyllä kaunis. Tärkeältä tämä säilöminen tuntuu senkin takia, että meidän molempien, enon ja minun, vanhempien kotipihat ovat nyt muiden hallussa, menneet eteenpäin osallistumaan kokonaan toisten sukujen historiaan.

Ilman muuta vaalin nyt entistäkin suuremmalla hellyydellä mummilta saatuja perennoja. Yhdistelen juuriani.

Varjoliljakin ehtii

Puutarhurin avustuksella liljat voittivat liljakukot 6-0. On aika juhlia voittoa.

Varjoisat liljat, joopa joo. Kameran käytössä on vielä opettelemista.

Ruskolilja

Keisarinkruunu kukkii. Rakas ihminen jolta sipulin sain, nukkui pois kaksi päivää ennen ensimmäisen nupun aukeamista.

Kerro mummi isälle terveisiä.

Singing in the rain

En valita säästä! Ruoho kasvaa taas. Taitaa olla sen merkki että uhkaava kuivuus väistyi toistaiseksi ja kasvit voivat taas paremmin. Viikonloppuna kyytiä saivat erään ojanpenkan vuohenputket. Ihan vain niittämällä, koko kasvin hävittäminen tuolta tuntuu toistaiseksi liian suurelta urakalta, sen verran suuren alueen kasvi on itselleen varannut. Ehkä sitten myöhemmin kun talon remontit eivät enää vie kaikkea vapaa-aikaa ja puutarhassa ehtii tonkia mielin määrin.

Idänunikot ovat räjähtäneet auki. Tässä pari kuvaa aivan ensimmäisistä. Tuo tiilenpunainen loistava väri on jotain aivan mahtavaa.

Nuput räjähtävät auki. Pitäisikin joskus jäädä kyttäämään viereen katsomaan kuinka nopeasti tuo itse asiassa tapahtuu.

Nämä monta viikkoa kukkivat vuokot ovat kovia leviämään. Sain ensimmäisen mitättömän näköisen juuritupon Arovuokon nimellä, mutta nyttemmin olen epäileväisempi. Kukinto on nimittäin pieni, ihan tavallisen valkovuokon kokoluokkaa, ja käsiittääkseni arovuokon kukka olisi paljon suurempi ja korkeamman varren päässä kuin tässä puskassa. Koko pehkon korkeus on ehkä 30 - 40 cm. Kukkii kyllä runsaasti ja leviää tehokkaasti, ja pitkän kukintakauden takia pidän tästä, mutta olisi kiva saada varmistus tämän lajin nimestä. Mitä muita pienikukkaisia valkoisia, tehokkaasti leviäviä, kesäkuussa kukkivia vuokkoja on olemassa?

Sormustinkukat ovat aloittaneet mehiläisten houkuttelun. Vieläköhän ehtisin kylvää siemeniä ensi kesää varten?

Lopuksi vielä kuva siitä samasta varjoliljan nupusta. Kohta nämä aukeavat.

Lisää pioneja

Joskus netin nopeus hämmentää. Tässä eilen pioneista innostuttuani surffailin imemässä itseeni tietoutta pionisivuilta ja kappas, löysin tiedon että Gardeniassa on samana päivänä pioneihin keskittyvä iltapäivätapahtuma, jossa pionivaari Matti Uusi-Honko pitää luennon ... hetkinen... puolen tunnin kuluttua. Ei kun menoksi, suuntana Viikki iltapäiväruuhkassa ja sinne sitten tattina kuuntelemaan miten näitä ihanuuksia pitäisi parhaiten hoitaa. Hillittömän ihana keikka. Tuo kasvin vedensietoherkkyys ei ollut oikein tiedossani, joten pitänee vähän kiinnittää huomiota mihin ostamani kaksi uutta pionia istutetaan. Niin tietysti minä ostin niitä lisää, eihän näitä voinut vastustaa :) Mukaan tuli kaksi kiinanpionia, paeonia lactiflorat 'Rasberry Sundae' ja 'Jan van Leeuwen'.

Hmm. Näistähän voisi vaikka innostua. Montakohan metriä perennapenkkiä siippa suostuisi kääntämään tänä kesänä... Yhtään ei tietenkään pionikuumetta helpottanut se, että Gardeniassa on oma pionitarha, joista osa hienoista puskista oli jo kukkinut, osa komeili auringonpaisteessa parhaimmillaan (se erityisen ihana valkoinen taisi olla 'Claire de Lune'), osa vasta tarjosi nuppuja näytille. Ajatella: helppohoitoinen, kuivuutta sietävä, kestävä, kauniisti kukkiva. Mitä muuta minä perennalta haluaisin? Plus että pionin nuppujen kehitystä oli pienenä aivan mahdottoman jännittävä seurata. Ja se ryöpsähdys kun valtava kukka puhkesi esiin!

Se ensimmäinen pioni ja keskikesän odotus

Viikonloppuna kaikki tarhapionini ensimmäiset kolme nuppua avautuivat. Aivan ihanan intensiivinen fuksiaan vivahtava punainen väri! Kuvat eivät mielestäni tee värille oikeutta (mikähän kameran asetuksissa lienee pielessä), mutta se ei estänyt tokikaan iloitsemasta näistä ensimmäisistäni. Lajike on tarhapiioni, lappusessa lukee Paeonia Officinalis. Eli kukinto on pienempi kuin jalostetummassa P. X Festivassa, sanoo pionienkoti. Tarkempi lajinimi ei ole jäänyt mieleeni, mutta veikkaan tämän olevan Rubra Plena.

Edit: Luulenpa silti, että taimessa olevista lappusista huolimatta pionini on p. x festiva rubra plena. Tismalleen saman näköisiä kukkaseni olivat kuin Pionivaarin tällä nimellä myymät taimet. Lisäksi taimeni ei vielä ole täysikasvuinen, ja tämä tietysti näkyy kukan koossakin.



Muuten olen helteiden aikaan pelännyt viime kesän kastelurumban toistumista. Pitkiä kuumia poutapäiviä, rutisevassa maassa sinnitteleviä perennaparkoja, loputonta juoksemista kaivon ja kukkapenkkien välillä, nurmikon avutonta kellastumista. Kasteluindikaattorikasvini palavarakkaus alkoikin viime viikolla oireilla, mutta toistaiseksi kaikki on sujunut kohtuullisesti. Kasvimaa kukoistaa, perennapenkit pärjäävät muutaman päivän kasteluvälin kanssa loistavasti. Viime vuoden jälkeen kiukuttelevat rhodo ja muuten niin uskollinen kukkija siperiankurjenmiekka toki surettavat tynkäkukintoinen, samoin leudoille pakkasille melkein kokonaan menetetty pienokainen Eino-rhodo, mutta muuten näyttää siltä, että kesästä olisi tulossa mainio. Heinäkuun kukat tosin ratkeavat loistoon aivan minä päivänä hyvänsä, mutta siinähän ei ole mitään valittamista. Sormustinkukka aloittelee jo, varjoliljan nuput ovat terhakkaasti pystyssä ja pulleita kuin mitkä, unikot ovat räjähtämispisteessä. Palavarakkaus ei ole koskaan kasvanut noin korkeaksi. Ukonhatut ja maariankello näyttivät nuppunsa, syksyllä siirretty ruskolilja taitaa sekin olla jo kypsä avaamaan ensimmäiset kukkansa.


Ihmetellään sitten loppukesästä että kenen vuoro nyt olisi kukkia, kun kaikki ovat kierroksensa jo tehneet ja lämpimiä, aamukosteita aurinkopäiviä vielä riittää. Ainakin minun unelmissani. Ruusujako tänne pitäisi hankkia?

Kivistä hommaa

Pitkän keskeneräisenä silmiä satuttanut patiotyömaa nakuteltiin viimeinkin kuntoon viikonloppuna. Valmista tuli, vaikka miespolon selkä alkoi kiukutella kesken urakan. Liuskekivet ovat pääosin ostettuja, mutta mukana on myös naapuruston räjäytystyömailta luvalla haalattuja stenuja. Olihan näiden paikalleen sovittaminen urakka, ainakin meille. Palapelin tekeminen oli kivaa, kivien sommittelu, mutta keikkuvien, epätasaisten kivien istuttaminen paikalleen vaati pitkäjänteistä sinnikkyyttä. Olisi ehkä helpottanut, jos asennushiekka olisi ollut vähemmän soramaista, mutta viis siitä, tulipa kerrankin valmiiksi.
Nyt pitää yhtäkkiä ihmetellä millaiset puutarhakalusteet pihalle halutaan. Ihan kuin me joskus äityisimme vain istuskelemaan keskellä remonttejamme.

Sadevesikourustakin tuntuu puuttuvan jotakin. Olisikohan aika laittaa ränni paikalleen?

Tässä vielä varjoliljan nuppu. Näitä odotetaan hartaasti heinäkuussa.

Suuret suunnitelmat, rajaton aikataulu

Visioita joskus riittää. Tuohon kaivon viereen valtaisin pikku hiljaa alaa pois nurtsilta ja jättäisin jäljelle vain kaartelevan polun vesipumpulle. Naapurin rajaa vasten pimpinella-puskia, eteen perennoja ja matalia maanpeitekasveja. Eipä loppuisi tila kukkapenkistä! Toisaalle rajalla olevan perennapenkin tilalle sekaponsasaita, juurille kevätsipuleita. Keskiperennapenkkiä laajentaisin, leveyttä ja pituuttakin lisää. Pohjoissivun villikkopaikka saisi kiveystä, varjossa viihtyviä maanpeiteperennoja selkeinä pläntteinä, ehkä pieni noppakiviympyrä keskellä, kukaties jokin kaunis lintuallaskin olisi paikallaan. Ruukkuja lisää, sekä vajan että kannon viereen. Kuistin eteen köynnöksiä, humalaa ja ehkä se köynnösruusukin.

Olen vain huomannut että suunnitelmista pitää kertoa Miehelle varovasti, pala kerrallaan, pienempinä annoksina. Liian suureellisen urakan esittelystä tulee villin visiointi-innostuksen herättämisen sijaan projektointiammattilaisparan päässä räknätään oitis työlista, joka pitää suorittaa ASAP. Entistenkin suorittamisen ollessa kesken poloinen ahdistuu, vaikka kuinka yritän selittää, että visiointi ei ole yhtä kuin toimintasuunnitelma eikä toimitusaikataulukaan tarkoita tätä tai edes ensi vuotta, välttämättä. Ideanpoikasia, suunnan hakua vain.

Kasvattelenkin haaveiden taimia usein hiljaa mielessäni, vähän salaa. Raakileet kypsyvät (ehkä) ennen kuin ne päästetään päivänvaloon. Teoriassa siis. Välillä sitä kuitenkin vahingossa ajattelee ääneen ja taas on siippa jo kaivanut allakan esiin punaista varaustilaansa esitellen, vaikka minun ideani olivat vasta itämässä.

Lopuksi pieni murheenkryynini: Suopayrtti. Se kasvaa minulla nyt kolmatta vuotta, ja aina siinä on ollut saman öttiäisen toukkatuhoja jonkin verran. Koko kukinto ei ole mennyt koskaan, tuskin nytkään, mutta harmittaahan tuo. Pikkuinen vaalea, mustapäinen toukka käärii nupun ympärillä kasvavat lehdet ympärilleen ja syödä mussuttaa sisukset, nuppuineen. Mikä ihmeen ötökkä jaksaa tehdä tämän joka vuosi? Minulla ei ole hajuakaan miltä mahdollinen aikuinen tuholainen näyttää, jokin lentävä kaveri sekin lienee. Kuvassa on terve latvus ja oikealla yksi toukan asuttama.

Aikuispisteitä

Vaikka nuoriso-orkesterin keikalle uskaltautumisesta saa varmaan läjän miinusmerkkisiä aikuispisteitä, luulen kuitenkin että ruohonleikkurin ostaminen vetää saldon lujasti plussan puolelle. Ja se että on hankinnasta suunnattoman iloinen. Ajatella, ruohonleikkuri jonka aisa pysyy rungossa kiinni! Jota käyttäessä ei välttämättä tarvitse korvatulppia! Joka käynnistyy ainakin melkein ensimmäisellä nykäisyllä! Joka on ketterä ja hämmästyttävän kevyt! Jonka runko ei ole muovia nähnytkään! Klippoklippoklippo. Käytetty, mutta asiallinen.

Liljakukkoja löytyy edelleen muutama joka päivä. Toukkia ei vielä näy, munia vähemmän kuin vielä pari päivää sitten. Taistelu jatkuu.

Vauhtiviikot

Tähän vuodenaikaan puutarhassa kasvuvauhti on käsittämätöntä. Olin pari päivää lämpimämmillä leveysasteilla ja kun takaisin tulin, en ollut tunnistaa pienoisia taimia, jotka olin hetkeä aikaisemmin jättänyt kevätkoleuden armoille. Perennat olivat venähtäneet pituutta uskomattoman paljon, pioni vilauttaa jo punaista nupuissaan, kärhö kukottelee yhä ylemmäs ja lupailee yhtä kukkaa, varjoliljat ovat saaneet nuput, härkäpavut ovat nousseet haistelemaan maailmaa. Ja joku enkeli on ajanut nurmikon.

Oli niitä ikäviäkin yllätyksiä: Liljakukot ovat heränneet talviuniltaan ja ehtineet munia useiden varjoliljojen lehdille. Jostain syystä niiden oranssien munien listiminen tuntui melkein yhtä ellolta kuin toukkien massamurhaaminen, vaikka siivo on toki monin verroin vähäisempää. Ehkä muisto noiden kauniiden pörriäisten tuhovoimasta riittää inhonväristyksiin. Sain nitistettyä kolme aikuista ja kymmenittäin munia. Nyt pitää tarkistaa lehdet päivittäin ja toivoa, että naapurikin tekee samoin.

Kauniimpi omenapuuni pitää näköjään välivuotta kukinnassa. Aikaisemmin valkoisenaan paistatellut kaunokainen teki tänä keväänä vain muutamia apean hajanaisia kukkasia. Viime kesän tolkuton kuivuus taisi verottaa puun voimia aika lailla. Parempi onni ensi kerralla.

Lisää kuvia

Tulppaaneja minulla on peräti kahta eri lajia. On tämä voimakkaan punainen, kaunis Stockholm. Enismmäisenä vuonna ne kasvoivat huiman korkeiksi. Sen verran viime vuoden kuivuus taisi verottaa, että tänä vuonna varret eivät aivan yhtä komeita ole, mutta kukat loistavat edelleen.

Toinen lajike on Toronto. Ihastuin tähän korallinpunaiseen väriin. Lisäksi terälehtien terävä muoto on ihana koko kukan elinajan, se ei näytä ränsistyneeltä kovin vanhanakaan. Sipulit tuntuvat jakautuvankin hyvin, kukintoja on nyt paljon enemmän kuin vuosi sitten.

Ryytimaa koki muodonmullistuksen tänä keväänä. Tilaa kerta kaikkiaan tarvittiin lisää. Nyt odotamme innolla tämän yrtin satokautta. Kuulemma ei pitäisi olla pelkoa siitä, että tämä puska jäisi kitukasvuiseksi. Lipstikka eli liperi, olkaa hyvät. Loistava lihayrtti.

Kuvia välillä

Metsäalppikello Soldanella Montana kukkii. Kaunis pieni kasvi. Vanhat lehdet näköjään kärsivät talvella, pitäisiköhän peitellä paremmin?

Vanhat narsissit vanhempieni entisestä pihasta, isotätini sinne istuttamia. Muistelisin, että isäni lapsuuskodissa olisi valkoisten narsissien punainen keskusrengas ollut vielä pienempi. Muistankohan väärin?

Omenapuutkin kypsyttelevät nuppujaan vauhdilla. Kauanko vielä pitää odottaa?

Nuppuja

Vaikka koleus yhäti jaksaa riepottaa, ovat sinnikkään kasvini päättäväisesti väsänneet nuppuja sinne tänne. Alppikello selvisi talvesta, tulppaanit ja narsissit kukkivat kuin viimeistä päivää, pihan varjoliljat ovat voimissaan pitkin tonttia. Omenapuukin vilautti vaaleanpunaisia pikkuruisia nuppuja, hetken jo luulin että mokomat jäivät tyystin talviuneen ja käänsivät vain kylkeä kolealle keväälle. Mutta ei, sieltä ne sittenkin tulevat, valkoiset auringot.

Sitten on tavallinen pioni, joka tekee nyt ensimmäisen nuppunsa. Tervetuloa maailmaani!

Pionin vieressä on kumpu, jota en olisi halunnut kaivaa. Rauhallista matkaa sateenkaaren tuolle puolen, rakas Villi.

Keikkuvaa toukokuuta

Aivan mahtavaa kun sunnuntaina viimeinkin sai nauttia yli +10 asteen lämmöstä ulkona. Hyvästi koleus, en tule kaipaamaan yhtään, tervetuloa lämpö ja vihertyvä ympäristö.

Kolea kevätsää on varmaan se kaikkein eniten vihaamani säätila heti nollakelien loskaviiman jälkeen: kroppaa on pahasti petkutettu kun aurinkoinen valo ulkona tuokin vain luihin ja ytimiin pureutuvan viiman. Tulppaanin nuput pysyvät supussa, pioni ei avaa lehtiään, hento kärhönlehti värjöttelee onnettomana kylmässä, ukonhattujen lehdet mutisevat kaipaavansa takaisin mullan suojaan. Omenapuun kukista ei ole tietoakaan. Mitä nopeammin päästään t-paitakeleihin, sen parempi.

Nyt kun luvattiin lämpenevää, olin uhkarohkea ja istutin honteloiksi hoijakkeiksi venähtäneet auringonkukantaimet ulos. Ulkoilukoulutusta oli annettu, mutta taisi ensimmäinen yö ulkona ottaa sittenkin koville. Sinnitelkää pikkuiset! Kyllä te pian jaksatte tavoitella taivaitakin, maanpeitekasveiksi teistä ei ole. :)

Kasvimaan koko on tuplaantunut, mutta sittenkään ei tila riitä. Höh. Mistä koti taimiviljelmille?

Kello sekaisin

Sisäinen kevätkelloni meni epäkuntoon: kävin Pariisissa ja kroppani ja pääkoppani meni vallan sekaisin hellelukemista ja auringosta ja kukkivista ruusuista. Syreenit kukkivat tai peräti lopettelivat kukintaansa, kukkakauppiailla oli kielokimppuja tarjolla, rhodot kukkivat.

Kotona vastassa oli vasta puhjenneet vaahterankukat, ensimmäiset narsissit, kolea kevättuuli ja käännettävä kasvimaa. Meni tovi ajantajua säätäessä ennen kuin olin taas kotonani kotipihan leveysasteilla.

Kitkemisen iloja

Ennen kuin nurmikko oikeasti vihertyy ja alkaa kasvaa, ehtivät voikukat terhakoitua ja osoittaa elämänmerkkejä siihen malliin, että talvikankeuttaan karistava kesämyyrä päättää kokeilla josko tänä vuonna jaksaisi taistella noita nurtsin liukasteita vastaan. Maakin on vielä sopivan märkää, että juuret melkein irtoavat maasta nätisti. Siinä sitä sitten kykitään kauhan kanssa maata mylläten, peppu pystyssä ja silmissä outo kiilto kun tuolta, tuolta ja vielä täältäkin löytyy aina vain lisää maata pitkin matavia lehdykkeitä. Ja siinä oli vasta ensimmäinen neliömetri.

Toivoton homma siis. Ja joka vuosi minä tuohon narahdan, vaikka loppujen lopuksi annan aina noille periksi, niitä on kerta kaikkiaan pesiytynyt liian paljon vanhalla nurmelle. Ja toisaalta, onhan voikukka ihan pirteän näköinen kukkiessaan.

Toinen arkkiviholliseni vuohenputki sen sijaan ei taida saada armoa edes kukkiessaan. Pysyköön vain ojan pohjalla, mutta perennapenkkeihin on turha yrittää ujuttautua.

Nyt vain pitäisi viikonlopun saalis kuivattaa kompostikuntoiseksi ennen seuraavaa tapposessiota.

Takapuoli edellä puuhun

Olen suu ihailusta ammollani hämmästellyt talven aikana Quun puutarhojen kasvipaljoutta ja istutusten eläväisyyttä. Kumarrus näkemyksellisille multasormille ja kekseliäille suunnittelijoille!

Omalla pihapläntilläni ei moista kauneutta tulla näkemään vielä vähään aikaan, remontoidessa tuntuu asiat seilaavan edes takaisin amatöörimäiseen tapaan, ettei mikään ole vielä ehtinyt vakiintua kunnolla. Mikäs siinä, mukavaahan se mieltymystensä ja näkemystensä kehittely ja kokeileminen on, mutta viimeisteltyyn harmoniaan on vielä pitkä matka.

Etenkin kun vanhan talon remontoiminen ottaa oman aikansa ja aiheutta väistämättä toisinaan rajoitteita pihan käytettävyyteen. Nyt olemme jo melkein päättäneet, että kaikesta huolimatta kivijalka kaivetaan esiin ja yritetään suojata jotenkin kalliota pitkin valuvalta vedeltä, ja tämähän toki vaikuttaa kovasti siihen millä intensiteetillä nyt kannattaa suunnitella pation kiveämistä tai sen vieressä olevan kukkaryhmän kasvattamista. Ehkä sitten myöhemmin...

Myös ympärillä nopeasti kohoavat uudisrakennukset vaikuttavat: eräs kukkapenkeistä taitaa tällä hetkellä olla se pihan varjoisin kolkka, ja toisaalla paraatikukkapenkin taustaa pilaa ikävästi naapurin lehtikomposti. Taitaa kukkapenkki vaihtua pensasriviin ja kevätsipuleihin, ei näyttäisi istutus niin törpöltä.

Taidan olla kaiken aikaa kehittyvä multasormi, kehitys keltanokasta keskitason lapionheiluttajaksi vain hiukkasen kestää edelleen. :)

Hupsis, aurinkoa

Kevään tulo on yllättänyt minut täysin. En tiedä pitäisikö havuja ottaa pois vai kantaa kiiruulla pintaan pyristelevien elämänmerkkien päälle. Kompromissina kevään sipulikasvit saavat nauttia aamujen pakkasista ihan luonnossa, mutta sormustinkukkapennut ja pioni ovat vielä peitteiden alla.

Aamu-uninen olo, näin puutarhatonttunakin.