Ennen kuin nurmikko oikeasti vihertyy ja alkaa kasvaa, ehtivät voikukat terhakoitua ja osoittaa elämänmerkkejä siihen malliin, että talvikankeuttaan karistava kesämyyrä päättää kokeilla josko tänä vuonna jaksaisi taistella noita nurtsin liukasteita vastaan. Maakin on vielä sopivan märkää, että juuret melkein irtoavat maasta nätisti. Siinä sitä sitten kykitään kauhan kanssa maata mylläten, peppu pystyssä ja silmissä outo kiilto kun tuolta, tuolta ja vielä täältäkin löytyy aina vain lisää maata pitkin matavia lehdykkeitä. Ja siinä oli vasta ensimmäinen neliömetri.
Toivoton homma siis. Ja joka vuosi minä tuohon narahdan, vaikka loppujen lopuksi annan aina noille periksi, niitä on kerta kaikkiaan pesiytynyt liian paljon vanhalla nurmelle. Ja toisaalta, onhan voikukka ihan pirteän näköinen kukkiessaan.
Toinen arkkiviholliseni vuohenputki sen sijaan ei taida saada armoa edes kukkiessaan. Pysyköön vain ojan pohjalla, mutta perennapenkkeihin on turha yrittää ujuttautua.
Nyt vain pitäisi viikonlopun saalis kuivattaa kompostikuntoiseksi ennen seuraavaa tapposessiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti