Vuosikiertohavaintoja

Muutaman vuoden havaintojen jälkeen olen todennut, että meidän taloudessa asuvien puutarha-aloittelijoiden vuosi sujuu suunnilleen näin:

Keväällä sitä herää puutarhan olemassaoloon lumien sulaessa. Hämmästellään, vähän siivotaan paikkoja, leikkaan edellisvuoden kasvustot ja yritän hätistää puput krookusten kimpusta. Tehdään vähän suunnitelmia ja istutuksia. Taistellaan voikukkia vastaan, turhaan. Kalkitaa, joskus liikaa. Kylvetään siemenet hätäpäissä viimetinkaan, tapetaan puolet astiataimista ennen ulosistutusta ja uudelleen puolet ulos istuttamisen yhteydessä. (En ollenkaan pidä taimien kasvattamisesta. Muistuttavat liikaa ruukkukasvien hoitamista, josta en liioin piittaa).

Kesällä kastellaan, ihastellaan, kitketään ja tuetaan. Kierretään piha monta kertaa läpi ja hämmästellään kasvua.

Loppukesästä ei tapahdu juuri mitään. Matkustellaan, katsellaan muiden puutarhoja sillä silmällä, herätään sadonkorjuun aikaan kasvimaalla. Nostellaan maahan kaatuneita auringonkukkia uudelleen kohti taivaita.

Syksyllä suunnitellaan uutta sitten niin vimmatusti. Haalataan sipuleita, mietitään uusia istutuksia, ravataan puutarhakaupoissa perennatarjouksia haistellen. Luetaan kirjoja, tuijotetaan toisten puutarhasuunnitelmia, haaveksitaan. Käydään sienessä.

Talvella ei muisteta koko puutarhaa, paitsi ehkä kun puput ensimmäisen kerran jättävät jälkiä pensaiden ympärille, jolloin muistetaan laatia verkot kasvien ympärille suojaksi. Poltetaan takkaa ja kynttilöitä eikä muisteta koko pihaa paitsi lumisateiden jälkeisten lumitöiden aikana.

Ei puhettakaan mistään kasvilistojen kirjoittamisesta tai suunnitelmien piirtämisistä tai siemenluetteloiden selaamisesta.

Koska syyskuvia ei nyt ole tarjolla, ilahdutan teitä sen sijaan esittelemällä uuden perheenjäsenemme. Tässä 8-vuotias Leevi, olkaapa hyvät.