Pupunen sentään!

Ei taida tulla tilliä tänä vuonna. Ensimmäiset salaatitkin on näemmä mutusteltu parempiin suihin. Eikö se nyt riitä, että talvella suojaamatta unohtuneet pensaanpoikaset nyrhitään nysiksi ja ensimmäiset kevätsipulikukkien rohkeat lehdet hävitetään, pitikö se kasvimaakin mennä valloittamaan.

Syyllinen ei vielä ole villikani, meillä riittää reviiririitoja ihan näiden tavallisten rusakoiden kanssa. Tässä tuo kelmi pupeltaa naapurissa, olin itse ehkä 15 metrin päässä eikä minun touhuni kiinnostaneet sitä ollenkaan ennen kuin aloin lähestyä sitä vakain tuumin.


Edellisinä vuosina monivuotiset yrtit kasvoivat lähempänä salaattipenkkiä, ehkä siinä syy miksi tänä vuonna vihreys on kadonnut yön aikana. Samettikukat reunustavat penkkiä kyllä, mutta ne eivät vielä kuki. Taidan painua metsään etsimään tuomenoksia uudeksi harhautustempuksi.

Tammenlehtisalaatti on näemmä maukkaampaa kuin vihreä lehtisalaatti. Hmph.

Tähän mennessä tehtyjen havaintojen mukaan tuolle espoolaiselukalle kelpaa:

• Kaikki ruusut neilikkaruusua lukuunottamatta. Juhannusruusukin.
• Aronia
• Jasmikkeet
• Kiiltotuhkapensas
• Krookukset
• Jotkin tulppaanit. Eivät onneksi läheskään kaikki.
• Perennojen vihreät talviruusukkeet, esim. unikot ja harjaneilikat. Näitä myös kaivetaan esiin lumen alta.

Lumimarja ja pihasyreeni saavat sentään olla rauhassa.

Mitähän vuoden kuluttua, jolloin ne söpömmät lajitoverinsa oletettavasti löytävät meidänkin tontille? Nyt niitä on tavattu n. puolen kilometrin päässä. Taidan opettaa sisäkissamme metsästämään.

Onneksi on ilonaiheitakin. Tämä kaunokainen kukkii vieläkin!


Idänunikko silkkilehtineen.

Ja suviruusukin on sentään hengissä.

Akileijat

Lehtoakileija oli tietenkin ensimmäinen, jonka sain. Jännityksellä odottelin ensimmäistä kukkaa silloin joskus, mikähän väri sieltä putkahtaa? Tietysti se oli sininen.
Valkoinen jaloakileija Crystal Star on ihana ja ihan itse kasvatettu. Suuret valkoiset kukat ja pitkät kannukset.


Valkoisten joukossa oli tämmöinen yllätys: En muista tällaista viininpunaista, kannuksetonta kerrottua akileijaa kylväneeni, mutta noiden valkoisten joukossa tämä nyt asustaa. Kaunis tämäkin, ja sopii mainiosti noiden primadonnien joukkoon.

Tämän japaninakileijan kylvämiseen tarvittiin useampi yritys ennen kuin onnistuin kylmäkäsittelyssä, mutta nyt tuo kukkii ensimmäistä kertaa ihan sievästi. Pieni kaveri tämä on noihin valkoisiin verrattuna, ne kun huitelevat jossain metrin korkeudessa tämän kurkottaessa nippa nappa 30 sentin korkeuteen. Söpöliini.

Tulppaanimuisteloa ja pionien odotusta

Melkein kaikki tulppaanit ovat jo muuttuneet viherkasveiksi, vain Queen of the Night ja muutama tulipunainen parvitulppaani ovat vielä oikeasti kukassa.

Nämä vaaleanpunaiset olivat ihan hauskoja.

Hollannista tuodut kaksiväriset liljatulppaanit kukkivat komeasti ja pitkään. Yksi niistä oli keksinyt muuttaa väriään vuoden aikana. Kas, en tiennyt niiden osaavan tuollaisiakin temppuja.

Minulle narsissin "oikea" muoto on runoilijanarsissin valkoinen, jolla on pieni punainen torventynkä. Tämä yksilö on kaupasta ostettu.

Perintönä saatu isotätini pihalta napattu narsku on sekin valkea, mutta torvi on hieman suurempi ja oranssi. Kaunis ja rakas sekin. Mikähän lienee nimi?

Jahas, ja tässä ihan tavallinen pitkäksi venähtänyt helmililja, mitäs ihmeellistä tässä nyt on? Ei muuta kuin se, että ostin näitä 30 kpl viime syksynä Plantagenista lumikelloina. Arvatkaa harmittaako? En erityisemmin pidä sinisestä.

Sitten vähän tuoreempia kuvia. Harmi kun kamera ei tallenna tuoksua. Istutin tuoksumataraa viime vuonna erään pensaanpoikasen juurelle ja hyvin näyttää viihtyvän, pärjää näköjään maahumalallekin. Onneksi tässä paikassa tämä saakin valloitella aika vapaasti, muuten tuosta voisi äityä riesa.

Kohta pioniaikakin alkaa pihalla. Viime syksynä siirretty tarhapioni Rubra Plena aloittelee ja kiittää siirrostakin tekemällä heti viimevuotista enemmän nuppuja. Ainokainen kukkivan kokoinen kiinanpionikin aikoo tänä vuonna kunnostautua neljällä nupulla viimevuotisen ainokaisen sijaan. Innolla odottelen!

Sadesää, iloinen asia

Tuulta lukuunottamatta Islannissa havaittu säätila näyttää seuranneen minua kotiin. Vaan ei se mitään, sadetta täällä jo vähän kaipailtiinkin. Jää kastelusulkeiset vähemmälle.

Ja ennen kaikkea: nyt on aikaa paneutua suunnitelmiin piirrustuslaudan äärellä. Ihan kivaa!

Matkailu avartaa vol. 2

Huhtikuussa kävin Wienissä ja kadehdin heikäläisten lämmintä alkukesää. Viime viikolla kipaisin Reykjavikissa ja olen iloinen, ettei puutarhani sijaitse siellä. Tuulista oli, herranjestas, sen metsättömän kumpuilun keskellä. Lämpöä vajaat 10 astetta. Kaunista oli, vuoria yhtäällä, meri toisaalla, mutta sääliksi kävi niitä muutamia puita, jotka viimaa uhmaten yrittivät kurottautua muutaman metrin maanpinnan yläpuolelle. Toisaalta, olivathan ne vaivaiskoivuiset leikatut pensasaidat ihan metkan näköisiä.

Ja ei, taaskaan ei ollut kameraa. Talouteen tarvitaan näemmä ehdottomasti yksi räpsytin per nenä.

Pöllämystynyt viikonloppupuutarhuri

Huh. Joskus rakenteelliset päätökset ovat nopeita. Kuten vajan siirto: kesken tunkkaamisen tuli neronleimaus, siirretäänkin möksää metrin sijaan 30. Selkälihakset paukkuen rullattiin torppa tontin toiseen reunaan ja ihmetellään itsekin mitä tuli tehtyä.

Yhtäkkiä täytettävänä on kokonainen avoin nurkkaus tontin lounaiskulmasta. Tilaa vaikka mihin. Vähän naapuruston puiden varjossa, muttei kovin pahasti.

Mitähän tällä tekisi? Näen pienen pation aamuteetä varten, luumupuun, ryöppyäviä perennoja yhtäällä, suuremman hyötykasvipalstan toisaalla, köynnöskaaria, taustana leikattu pensasaita (marjakuusi? Jokin tiheä angervo?). Voi kun osaisin kunnolla tehdä suunnitelmia paperilla. Siinä en kuitenkaan hahmota mittasuhteita oikein, en näe tilankäyttöä kunnolla. Pitää suunnitella luonnossa.

Kasvimaan kylvöt menivät uusiksi, mutta tässä rytinässä saa mennäkin. On tilaa uusille tuulille.

Narsissit aloittivat

Vaikka kevätlämpimistä ei tunnu olevan jäljellä kuin muisto vain, ovat ensimmäiset narsissit sinnikkäinä auenneet joukolla. Kuvassa Cassata. Runoilijanarsissit antavat vielä odottaa itseään, mutta nuput pullistelevat jo.

Ja nyt näkyy, miten käy kun ei syksyllä sipuleita istuttaessaan muista, missä ne edelliset olivatkaan: sekaisin mennään. Tässä ensimmäistä kertaa kukkivat kirjopikarililjat ja Ice Follies:

Kevään ylpeä uutuus on valkoinen verenpisara, joka taimistokasvatuksen innostamana kukkii jo, vaikka pihalla talvehtinut punavalkoinen lajitoverinsa vasta ojentelee rohkeimpia pikkuruisia lehtiään. Olen lähitaimistolla nähnyt tätä valkoista ainakin parina keväänä, mutta hajamielisyyttäni jättänyt purnukan ostamatta heti saman tien ja kun olen parin päivän päästä vihdoin päätöksen kypsyttyä etsinyt taimia, ovat ne tietenkin jo loppuneet. Nyt osasin olla nopea ja sain tämän kaunottaren patiopenkkiin.


Alppikärhöni on kokenut talvella kovia. Totesin surukseni, että viime vuonna kunnon kasvupyrähdys meni vallan hukkaan, sillä versot olivat talvella katkenneet aika alhaalta, vain pari alimmaista oksanhankaa versovat vihreinä loppujen oksien roikkuessa risuina omenapuun oksilla. Surkea juttu! Syynä ovat joko pihapiirin hävyttömät pitkäkorvat, tai talven tuiskeet yhdistettynä riittämättömään tukeen. Pitää miettiä parempaa ratkaisua tälle raukalle, jos se vielä tästä toipuu ja jaksaa kasvaa uudelleen pituutta.

Aurinkokuvia

Tämä valkea revohka valkeita scilloja on nyt kauneimmillaan.

Kevään ensimmäinen uutuus: tämmöisiä pieniä valkeita tulppaaneja. Lisään nimen myöhemmin, lappu on vielä vajassa eikä tässä käsillä. Lisäys: Tulipa Turkestanica.

Naapurista hivuttautuneet. Vuosi sitten näitä kukki yksi. Tästä se leviäminen alkaa :)

Raparperi aukoo jo siipiään.

Syksyllä varjopaikasta siirtämäni Rubra Plena näyttää onneksi virkeältä. Tuleekohan kukkiakin?

Nämä pullistelevat pinkeinä.

Ensimmäinen napsahti eilen auki. Tervetuloa!

Ilmastokateutta ja taimitulva

Kasvu on käynnistynyt toden teolla. Skillat ja valkovuokot kukkivat jo, kohta narsissitkin. Kylmälle kuistille kuivaan, hiekkaisaan multaan nukkumaan laitetut liljasipulit nostavat malttamattomina neniään (tulee kiirus sen uuden perennapenkin kääntämisessä), ensimmäiset persiljat ja rucolat on kylvetty, maa-artisokat nostettu ylös. Kompostin levittämistä hidastaa vain se, että mokoma on kasan sisältä vielä jäässä. Ilmat olivat kylmiä niin pitkään, ettei mustan kullan sisus ole vielä ehtinyt sulaa.

Käväisin työmatkalla Wienissä, ja vaikka kokemusten perusteella osasin odottaakin viiltävää ilmastokateuden puuskaa, oli se vain haikeaa palata sieltä vihreyden keskeltä ruskeaan, lehdettömään kotipihaan. Ei kuki wisteriat, ei syreenit, ei puuvartiset pionit täällä. Onneksi pakkaset olivat sentään älynneet häipyä reissuni aikana ja aurinko paistoi ihanan lämpimästi.

Harmi ettei kamera ollut mukana, olisin mielelläni ottanut kuvia Schönbrunnin puutarhassa häärivistä vihertyöläisistä, 5-metrisen pensasaidan leikkaustelineistä, siitä ihanasti kukkivasta wisteria-kujanteesta tai niistä kerrassaan tyrmistyttävän kauniista puupionipensaista. Niissä peijakkaissa ei yhdessäkään ollut nimilappua. Siellä ne komeilevat, Hoffburgin linnan takana olevassa puistossa, jos kellään onnekkaalla sattuu asiaa niille kulmille tässä lähiaikoina. Oli siellä komea kivikkokasvipenkkikin.

Mutta mikähän ongelma ihmisparkaa tarkkaan ottaen vaivaa, jos hoivattavana on 27 purkkia keijunmekkoja? Olen tuputtanut purkkeja sukulaisille ja muille ohikulkijoille, hyvälläkin menestyksellä, mutta noin monta niitä vielä on jäljellä. Mihin näiden kanssa oikein joutuu? Itävät peijakkaat niin hankalan hitaasti, kuolla kupsahtavat taimipoltteeseen tai mihin lie aurikopilkkuihin, ettei vaivan jälkeen hengissä selvinneitä hyväkkäitä oikein listiäkään raaski. Ripottelen noita toki oman osuuteni pihalle ilmojen lämmettyä kunnolla, mutta pitänee kai selvitellä erinäisten palstojen taimenvaihtosysteemejä. Nämä ansaitsevat hyvän kodin ensi kesäksi.

Aika kivaa. Hyvästit vain pakkasille, älkää tulko takaisin ennen syvää syksyä.

Ja tuleehan se

Vauhtiin päästyään kevät näyttää tulevan humahtaen pihaan. Lumikasat häviävät silmissä, eilisen jälkeenkin lumiraja on siirtynyt paljon ja routakin antaa periksi nopeampaa kuin uskoisi. On toivoa. Etenkin kun pihalta löytyi se kevään ensimmäinen kukka, lumikello, mikäs muu:

Kirjoukonhattu on uskaltautunut näyttämään ensimmäisiä neniään.

Rusakot ovat joka vuosi popsineet minulta ensimmäiset krookukset talttahampaiden taakse. Yritän tänä vuonna vähän tomerammin taistella vastaan. Eihän kanaverkko mikään kaunistus pihalla ole, mutta toivottavasti kaivattua väriloistoa pääsee ihailemaan näin edes verkon takaa. Keltaisia ja valkeita nuppuja näkyy jo (ei tosin kuvassa).

Hellyttävät (vielä...) nokkosetkin aloittavat.

Tulppaaneja ja narsisseja vauhdissa. Roudasta viis, täältä tullaan!

Saa tulla

Viime vuonna otettuja kuvia, päiväykset 11.3. ja 1.4.:

Eipä ole näitä kavereita toistaiseksi tänä vuonna näkynyt. Kohta niiden vuoro kyllä tulee.

Talven meikäläisittäin suuret lumikinokset sulavat hurjaa vauhtia, tuhka on levitetty, hiekkateillä rakennetaan puroja. Krookukset näyttävät neniään jo niillä lämpimimmillä paljailla lämpäreillä, pupuverkot suojinaan.

Nyt saisi kevät vihdoin tulla ihan oikeasti.

Pionitoiveita

Pionihaaveita. Onhan noita. Paeonia lactiflora. Vanhoja tuttuja, joita minulla ei vielä ole ja muutamia muita viehätyksiä.

Duchesse de Nemour

Pillow Talk
Sarah Berhard. Vanha kunnon suuruus.
Athena
Do Tell
Claire de Lune. Näin tämän kukkivan Viikin Gardeniassa ja oih, se oli suuri ja ihana!
Jan van Leeuwe
Lady Alexander Duff
Sitten olisi vielä Tourangelle (kyllä, inspiraatio tuli Peltosen & Koivun pionikirjasta), Gay Paree, Shirley Temple, Kuolanpioni tai Kesähamonen...

Kuvat: http://www.paeoneksperten.dk/

Ollapa oikea pioninistutusaika.

Puutarhakuntoon kesäksi?

Sulan maan suunnitelmia:

• Kahden suuren penkin kaivuu ylös, juurimattojen laitto ja uusi istutus.
• Mansikkamuovien vaihto (mitähän kurjuutta möivät mansikkamuovina viimeksi, kauniisti tuo happani auringonvalossa!).
• Uuden pionipenkin perustus.
• Pensasaidan perustus.

Tulee lapiolle töitä ja käsiin känsiä. Pitäisiköhän selkäänsä säästääkseen aloittaa jumpat jo nyt? Konttoristia huimaa...

Elämä alkaa taas

Valoa alkaa taas riittää työpäivien ulkopuolellekin. Ihanaa! Täällä pääkaupunkiseudulla ollaan kerrankin saatu nauttia ihan oikeasta talvestakin, lumipeitteineen ja pakkasineen. Oikein hauskaa, vaikken mikään talvifani olekaan. Myöntää täytyy että vitivalkea, kengän alla narskuva pakkaslumi vie mennen tullen voiton siitä iänikuisesta harmaanmustasta loskasta. Toivottavasti kolmevuotiaat, itse siemenistä kasvattamani laventeli ja salvia kestävät nämä pakkaset, vaikka tavanomainen jouluhavupeite jäikin tänä vuonna ohuemmaksi kuin muina talvina. Mutta jos kato käy, en siitä lannistu, on uusien yritysten aika.

Olisikin jo aika idättää keijunmekot. Tästä se lähtee, uuden kasvun aika.

Kaikesta huolimatta, hyvää joulua

Täällä valosaasteen keskellä en ole vielä tullut ripustaneeksi pihalle yhtäkään valoa, vaikka muutama vaatimaton tuiju on tarkoitus sinne laittaa. Iloitsen kuitenkin markkinoilta löytyneistä sepän takomista lyhdynkannattajista, myrskylyhdyt saadaan käyttöön.

Kunpa valoisampi aika tulisi pian.

Kaamos

Kannatan lämpimästi kellonaikojen pysyvää siirtoa kesäaikaan.

Nämä tunnin siirrot sinne tai tänne puolivuosittain eivät ole minulle erityisen hankalia, vaikka keväällä kitisenkin varastetusta yöunesta: reissaanhan minä sujuvasti eurooppaan työn takia muutamia kertoja vuodessa, eikä se nyt koskaan mitenkään ylivoimaista ole ollut, vaikka iltaisin haukotus tuleekin kollegoja aikaisemmin. Saanpahan kerrankin nauttia aamu-unista kunnolla tai näytellä aamuvirkkua. Talviaikaan siirtyessä ylimääräistä tuntia ei oikein havaitsekaan: iltavirkkujen tapaan oma luontainen vuorokauteni taitaa olla normaalistikin pidempi kuin 24h.

Syy mielipiteeseeni on valon määrässä. Lokakuun lopussa tuntuu kuin päälle jysäytettäisiin pimennysverhot. Ilta-aurinko ja illan valoisat tunnit peruutetaan, tästä eteenpäin valoa voi nähdä vain viikonloppuisin ja arkena työhuoneen ikkunasta. Muutoin vaelletaan säkissä aamusta iltaan. Ja se tuntuu hirvittävältä. Oman pihan myötä ulkoilman merkitys on korostunut ja nyt kun pihalla ei pimeyden takia halua tai voi enää puuhastella, vaikuttaa pimeys entistäkin vahvemmin mielialoihini. Tätä ei suklaakaan paranna, vaikka joulun tryffelikausi hiukkasen lohduttaakin. Märkä, sateisen kolakka, musta ja mutainen etelän talvisää on piinaa. Herättäkää minut maaliskuussa, kun päivä alkaa taas olla inhimillisen pituinen.

Haravoimatta vielä

Kasvukausi alkaa olla pulkassa. Talvivalkosipulit on istutettu, kyssäkaalit kannettu kellariin, daaliat ja gladiolukset nostettu. Maa-artisokkia en ole vielä kurkistellut, käsi kyllä hamuaa jo kuokkaa jolla katsoa onko niitä mukuloita vielä. Mokoma ei ehtinyt kunnolla kukkia, oli kai niin kylmä kesä, mutta kai tuo nyt sentään maan alla on saanut jotain aikaiseksi?

Kasvimaan ikävin yllätys oli, kun syy lipstikan ja mustajuurien heikkoon vointiin selvisi: Syreeninperhana oli sittenkin saanut ujutettua juuriaan penkkiin, estely-yrityksistä huolimatta. Juuririhmasto on niin tiivistä etteivät muut kasviparat kerta kaikkiaan mahdu kasvattamaan omia vaatimattomampia lonkeroitaan. Tämä tietää sitten suurta lapiointiurakkaa keväällä: juurimatto pitää uusia entistä ehompana. Huh! Tulee hiki jo ajatuksestakin.

Muuten syksy on ollut kaunis ja ulkoilma taivaallisen houkutteleva. Harmi kun hienot ilmat sujuivat jälleen kerran neljän seinän sisällä työkaluja heilutellen, mutta ei voi mitään, itsepähän priorisoinnin olen tehnyt: remontti ensin. On sitten tulevina vuosina mukavampi heilutella varpaitaan pihalla.

Ensi vuonna sitten

Vajassa olisi muutama pussillinen tulppaaneita odottamassa istutusta. Narskujakin mielisin pihalle lisää, istutuspuikko pyörii malttamattomana kädessä sateettomina tuokioina.

En vain millään muista missä kohtaa penkeissä on kevätsipuleiden mentäviä aukkoja. Mihin minä viime vuonna istuttelinkaan niitä edellisen kevään riemuja? Mihin parvitulppaanit mahtuisivat kauneimmin?

Ollappa yleiskuva koko kukkivasta penkistä. Ensi keväänä olen taas yhtä asiaa viisaampi.

Syyskukkia

Pihasta puuttuu loppusyksystä kukkivat perennat oikeastaan kokonaan. Kun elokuunasteri lopettaa, on piha vain hiipuvaa kasvustoa täynnä. Ainoastaan kesäkukat jaksavat vielä viimeisillään pitää pintansa. Asialle on hiljalleen tarkoitus tehdä jotain. Paha vain ettei tämänhetkinen pioni-innostus tue tätä tavoitetta...

Tänä kesänä olen kylvänyt kesäkukkia aiempaa enemmän. Epäonnistumisia sattui tietysti, köynnöskrassit esimerkiksi olivatkin pensaskrasseja, samettikukat eivät millään meinanneet kasvaa senttiä pidemmiksi, tuliunikoiden koulinta unohtui ja sen sellaista, mutta voittojakin tuli. Ihaninta näissä on kukinnan runsaus, kukkasia vain riittää ja riittää kunhan alkuun päästään. Keijunmekon siemenistä vain yksi ainoa iti, mutta latvomalla sain kaksi tainta ulos kuistin kulmaan kiipimään. Ja kun kukinta viimein alkoi, ei siitä ole tullut loppua ollenkaan! Koko 1,5 metrinen kasvusto on ollut kukkia täynnä heinäkuusta saakka. Näitä lisää ensi vuonna!

Auringonkukat olivat tänä vuonna puolimetrisiä pätkiä. Komeita silti!

Kartanoelämää?

Kesän kuvasaldo kamerassa jäi todella vähäiseksi. Nämä kuvat tallentuivat elokuisella vierailulla Espoonkartanossa. Ikään kuin jotain puuttuisi?

Miltähän paikka on näyttänyt kukoistaessaan?