Suuret suunnitelmat, rajaton aikataulu

Visioita joskus riittää. Tuohon kaivon viereen valtaisin pikku hiljaa alaa pois nurtsilta ja jättäisin jäljelle vain kaartelevan polun vesipumpulle. Naapurin rajaa vasten pimpinella-puskia, eteen perennoja ja matalia maanpeitekasveja. Eipä loppuisi tila kukkapenkistä! Toisaalle rajalla olevan perennapenkin tilalle sekaponsasaita, juurille kevätsipuleita. Keskiperennapenkkiä laajentaisin, leveyttä ja pituuttakin lisää. Pohjoissivun villikkopaikka saisi kiveystä, varjossa viihtyviä maanpeiteperennoja selkeinä pläntteinä, ehkä pieni noppakiviympyrä keskellä, kukaties jokin kaunis lintuallaskin olisi paikallaan. Ruukkuja lisää, sekä vajan että kannon viereen. Kuistin eteen köynnöksiä, humalaa ja ehkä se köynnösruusukin.

Olen vain huomannut että suunnitelmista pitää kertoa Miehelle varovasti, pala kerrallaan, pienempinä annoksina. Liian suureellisen urakan esittelystä tulee villin visiointi-innostuksen herättämisen sijaan projektointiammattilaisparan päässä räknätään oitis työlista, joka pitää suorittaa ASAP. Entistenkin suorittamisen ollessa kesken poloinen ahdistuu, vaikka kuinka yritän selittää, että visiointi ei ole yhtä kuin toimintasuunnitelma eikä toimitusaikataulukaan tarkoita tätä tai edes ensi vuotta, välttämättä. Ideanpoikasia, suunnan hakua vain.

Kasvattelenkin haaveiden taimia usein hiljaa mielessäni, vähän salaa. Raakileet kypsyvät (ehkä) ennen kuin ne päästetään päivänvaloon. Teoriassa siis. Välillä sitä kuitenkin vahingossa ajattelee ääneen ja taas on siippa jo kaivanut allakan esiin punaista varaustilaansa esitellen, vaikka minun ideani olivat vasta itämässä.

Lopuksi pieni murheenkryynini: Suopayrtti. Se kasvaa minulla nyt kolmatta vuotta, ja aina siinä on ollut saman öttiäisen toukkatuhoja jonkin verran. Koko kukinto ei ole mennyt koskaan, tuskin nytkään, mutta harmittaahan tuo. Pikkuinen vaalea, mustapäinen toukka käärii nupun ympärillä kasvavat lehdet ympärilleen ja syödä mussuttaa sisukset, nuppuineen. Mikä ihmeen ötökkä jaksaa tehdä tämän joka vuosi? Minulla ei ole hajuakaan miltä mahdollinen aikuinen tuholainen näyttää, jokin lentävä kaveri sekin lienee. Kuvassa on terve latvus ja oikealla yksi toukan asuttama.

Aikuispisteitä

Vaikka nuoriso-orkesterin keikalle uskaltautumisesta saa varmaan läjän miinusmerkkisiä aikuispisteitä, luulen kuitenkin että ruohonleikkurin ostaminen vetää saldon lujasti plussan puolelle. Ja se että on hankinnasta suunnattoman iloinen. Ajatella, ruohonleikkuri jonka aisa pysyy rungossa kiinni! Jota käyttäessä ei välttämättä tarvitse korvatulppia! Joka käynnistyy ainakin melkein ensimmäisellä nykäisyllä! Joka on ketterä ja hämmästyttävän kevyt! Jonka runko ei ole muovia nähnytkään! Klippoklippoklippo. Käytetty, mutta asiallinen.

Liljakukkoja löytyy edelleen muutama joka päivä. Toukkia ei vielä näy, munia vähemmän kuin vielä pari päivää sitten. Taistelu jatkuu.

Vauhtiviikot

Tähän vuodenaikaan puutarhassa kasvuvauhti on käsittämätöntä. Olin pari päivää lämpimämmillä leveysasteilla ja kun takaisin tulin, en ollut tunnistaa pienoisia taimia, jotka olin hetkeä aikaisemmin jättänyt kevätkoleuden armoille. Perennat olivat venähtäneet pituutta uskomattoman paljon, pioni vilauttaa jo punaista nupuissaan, kärhö kukottelee yhä ylemmäs ja lupailee yhtä kukkaa, varjoliljat ovat saaneet nuput, härkäpavut ovat nousseet haistelemaan maailmaa. Ja joku enkeli on ajanut nurmikon.

Oli niitä ikäviäkin yllätyksiä: Liljakukot ovat heränneet talviuniltaan ja ehtineet munia useiden varjoliljojen lehdille. Jostain syystä niiden oranssien munien listiminen tuntui melkein yhtä ellolta kuin toukkien massamurhaaminen, vaikka siivo on toki monin verroin vähäisempää. Ehkä muisto noiden kauniiden pörriäisten tuhovoimasta riittää inhonväristyksiin. Sain nitistettyä kolme aikuista ja kymmenittäin munia. Nyt pitää tarkistaa lehdet päivittäin ja toivoa, että naapurikin tekee samoin.

Kauniimpi omenapuuni pitää näköjään välivuotta kukinnassa. Aikaisemmin valkoisenaan paistatellut kaunokainen teki tänä keväänä vain muutamia apean hajanaisia kukkasia. Viime kesän tolkuton kuivuus taisi verottaa puun voimia aika lailla. Parempi onni ensi kerralla.

Lisää kuvia

Tulppaaneja minulla on peräti kahta eri lajia. On tämä voimakkaan punainen, kaunis Stockholm. Enismmäisenä vuonna ne kasvoivat huiman korkeiksi. Sen verran viime vuoden kuivuus taisi verottaa, että tänä vuonna varret eivät aivan yhtä komeita ole, mutta kukat loistavat edelleen.

Toinen lajike on Toronto. Ihastuin tähän korallinpunaiseen väriin. Lisäksi terälehtien terävä muoto on ihana koko kukan elinajan, se ei näytä ränsistyneeltä kovin vanhanakaan. Sipulit tuntuvat jakautuvankin hyvin, kukintoja on nyt paljon enemmän kuin vuosi sitten.

Ryytimaa koki muodonmullistuksen tänä keväänä. Tilaa kerta kaikkiaan tarvittiin lisää. Nyt odotamme innolla tämän yrtin satokautta. Kuulemma ei pitäisi olla pelkoa siitä, että tämä puska jäisi kitukasvuiseksi. Lipstikka eli liperi, olkaa hyvät. Loistava lihayrtti.

Kuvia välillä

Metsäalppikello Soldanella Montana kukkii. Kaunis pieni kasvi. Vanhat lehdet näköjään kärsivät talvella, pitäisiköhän peitellä paremmin?

Vanhat narsissit vanhempieni entisestä pihasta, isotätini sinne istuttamia. Muistelisin, että isäni lapsuuskodissa olisi valkoisten narsissien punainen keskusrengas ollut vielä pienempi. Muistankohan väärin?

Omenapuutkin kypsyttelevät nuppujaan vauhdilla. Kauanko vielä pitää odottaa?

Nuppuja

Vaikka koleus yhäti jaksaa riepottaa, ovat sinnikkään kasvini päättäväisesti väsänneet nuppuja sinne tänne. Alppikello selvisi talvesta, tulppaanit ja narsissit kukkivat kuin viimeistä päivää, pihan varjoliljat ovat voimissaan pitkin tonttia. Omenapuukin vilautti vaaleanpunaisia pikkuruisia nuppuja, hetken jo luulin että mokomat jäivät tyystin talviuneen ja käänsivät vain kylkeä kolealle keväälle. Mutta ei, sieltä ne sittenkin tulevat, valkoiset auringot.

Sitten on tavallinen pioni, joka tekee nyt ensimmäisen nuppunsa. Tervetuloa maailmaani!

Pionin vieressä on kumpu, jota en olisi halunnut kaivaa. Rauhallista matkaa sateenkaaren tuolle puolen, rakas Villi.

Keikkuvaa toukokuuta

Aivan mahtavaa kun sunnuntaina viimeinkin sai nauttia yli +10 asteen lämmöstä ulkona. Hyvästi koleus, en tule kaipaamaan yhtään, tervetuloa lämpö ja vihertyvä ympäristö.

Kolea kevätsää on varmaan se kaikkein eniten vihaamani säätila heti nollakelien loskaviiman jälkeen: kroppaa on pahasti petkutettu kun aurinkoinen valo ulkona tuokin vain luihin ja ytimiin pureutuvan viiman. Tulppaanin nuput pysyvät supussa, pioni ei avaa lehtiään, hento kärhönlehti värjöttelee onnettomana kylmässä, ukonhattujen lehdet mutisevat kaipaavansa takaisin mullan suojaan. Omenapuun kukista ei ole tietoakaan. Mitä nopeammin päästään t-paitakeleihin, sen parempi.

Nyt kun luvattiin lämpenevää, olin uhkarohkea ja istutin honteloiksi hoijakkeiksi venähtäneet auringonkukantaimet ulos. Ulkoilukoulutusta oli annettu, mutta taisi ensimmäinen yö ulkona ottaa sittenkin koville. Sinnitelkää pikkuiset! Kyllä te pian jaksatte tavoitella taivaitakin, maanpeitekasveiksi teistä ei ole. :)

Kasvimaan koko on tuplaantunut, mutta sittenkään ei tila riitä. Höh. Mistä koti taimiviljelmille?