Kätten jälki

Talomme piha menetti emännän varhaisella 80-luvulla. Tuskin vanha rouva oli hirveästi jaksanut enää viimeisinä vuosina puutarhaansa panostaakaan, ehkä viinimarjapuskien hoitamisen verran. Kun parikymmentä vuotta myöhemmin saimme talon haltuun, olivat perennat melkein kadonneet sinnikkäimpiä sissejä lukuunottamatta ja omenapuut kuivien oksien täyttämiä viidakoita. Nurmikko sentään jaksoi kasvaa. Piha oli selvästi edelleenkin ihmisen asuttaman näköinen, kiitos ruohonleikkuun, mutta hoitamattomuus nakersi jo tontin nurkkia.

Toisaalla evoluutio on nopeampaa: kitkemättä jäänyt hyötykasvipalsta on hurjan näköinen jo vuoden hoitamattomuuden jälkeen. On uskomatonta miten suuri ero on kitketyn, kastellun ja muutenkin hoidetun palstan ja täysin laiminlyödyn välillä. Rikkaruohoviidakko räjähti kasvuun.

Kunnossapidon vaikutukset huomaa muuallakin. Näimme viikonloppuna edellisen harrastusvälineen. Kunnostimme puista retkipurtta kolmisen vuotta ja myimme sen pois nelisen vuotta sitten hyvässä kunnossa ja hyvin varusteltuna. Nyt tuo rassu makasi venelaiturissa hylätyn ja laiminlyödyn näköisenä kenties samassa kunnossa kuin silloin kun urakan aloitimme. Niin siinä käy jos ei kukaan muista välillä lakata, rapsuttaa ja suojata varusteita. Oli sitä surkea katsella.

Kätten jälki näkyy, vaikkei sitä vähäistä kuoputtelua tule aina ylläpidoksi mieltäneeksi. Leikattuun nurmeen tai tuettuihin perennoihin ei välttämättä kiinnitä huomiota, mutta hoitamattomuuteen havahtuu kyllä joskus. Vaikkei välillä uskoisi, niin pihakävelyilläni on merkitystä, sillä että hajamielisesti nipsin rikan sieltä, toisen täältä, ojentelen ajatuksissani oksia ja irvistän vuohenputkille. Puutarhani todistaa että olen olemassa ja minun vähäisilläkin tekemisilläni on vaikutusta.