Lämpimät, pimenevät yöt ovat vuodenajoista parhaimpia mitä tiedän. Tosin kosteusprosentin huidellessa kahdeksankympin tienoilla ja lämpötilan lähennellessä 30-lukua, voidaan jo hiukkasen ajatella että luonto-äiti taitaa nyt vähän liioitella.
Kasvit tosin tykkäävät. Kaikki rehottaa, lomareissun jälkeen pitäisi penkeissä tehdä suursiivous ja kasvimaalta korjata sato ennen kuin menevät yliaikaisiksi.
Urakkani vuohenputken hävittämiseksi tontilta näyttää entistäkin toivottomammalta. Sitä sarkaa riittää kynnettäväksi. Mikä muu tuolla voisi kasvaa, paitsi vuohenputki ja nokkonen? Juuret ovat vahvoja ja ulottuvat syvälle. Vaikka juuria on kanniskeltu lämpökompostoriin saavitolkulla, voi olla varma että kaikkia kimpaleita ei mullan uumenista ole saatu kerättyä ja sehän on selvää, että uusi kasvu lähtee liikkeelle pienimmästäkin juurenpätkästä. Mutta jotenkin tuo raivaus on terapeuttista hommaa, jostain selittämättömästä syystä.
Anopilta saadut gladiolukset kukkivat viimein. Iloiseksi yllätykseksi ne eivät olleetkaan keltaisia. Sattuivat ihan sävy sävyyn vieressä kukkivien Tiikerinliljojen kanssa.
Pihan rumuudet jäävät tällä kertaa välistä. Pahoittelen. En vain kehtaa näyttää niitä toivottomia ruohottomia plänttejä, varjossa kituvia pöheikköjä, keskeneräisiä perennapenkkejä ja viimeistelyä kaipaavaa roskiskatoksen ympäristöä. Muiden pihojen kehityskohtien rinnalla ne näyttäisivät todella törkeiltä. Todettakoon vain, että projekteja meillä edelleen riittää, sisällä ja ulkona, eikä siistiä kaupunkipihaa ole odotettavissa vielä hetkeen. Ei ennen kuin suurimmat remontit sisältä loppuvat, ja siihenkin menee vielä vähintään kylppärin, vessan ja eteisen verran aikaa. Eli pitkään.
